Kaleva 23.4.2012
Aavistus ikuisesta

RUNOKOKOELMA

Niilo Rauhala: Tähtiä taivaan nurmikolla. Kirjapaja 2011

Niilo Rauhalan runojen luontokuvat avaavat lukijan mielikuvituksen: murentunut tähti, valon talteen ottanut aurinko, iltapäivän vihreät pilvet, kuun viima ja hyytävän autio avaruus.

Luonnosta löytyvät kontrastit: ruohon vuosi on lyhyt kallion harmaalla otsalla, ruohon uni on pitkä ja kiven silmänräpäys aavistus ikuisesta.

Katoavuuden ja ikuisuuden, syyllisyyden ja armon rinnakkaisuus ovat tämän kokoelman teemoja.

Valikoiman hienoimpia on runo, joka kertoo Jumalasta kulkemassa kiemurtelevia sorateitä, hidasta laukkaa talojen, pihojen pyykkinarujen ja repeilleiden vaatteiden lomitse: "murheelliset kasvot ikkunassa, / mullan voihke pientareilla."

Tähtiä taivaan nurmikolla on uskonnollisten runojen valikoima Rauhalan aiemmasta tuotannosta, mutta mukana on ennen julkaisemattomiakin runoja.

Uskonnollisuus on läsnä myös virsirunoilijana tunnetun Rauhalan teksteissä, mutta monikerroksisen runon tapaan niitä voi lukea pelkästään vertauskuvallisestikin. Aukeneehan runo aina käsinkosketeltavan todellisuuden ulkopuolelle sellaiseen, mitä silmä ei voi nähdä.

Tuonpuoleisuuteen riittää kirkas runon hetki.

Rauhalan runoissa on lohdullinen mietiskelyn rytmi.

Sairaalasielunhoitajana toiminut kirjailija puhuu ihmisen osasta: "Ihmisen kolme ikkunaa avautuvat vuorotellen: / toivo, taakka ja hyvästijättö. / Puhuitko keväästä, metsän lapsenilosta? / Puhuitko askelista oman katseesi / ja maailman katseen alla? / Puhuitko silmistä, jotka kulkevat yksinäisinä / pimeitten vetten yli?"

Maailmantalouden kasvukiihkosta kylliksi saaneelle on jo tässä ajassa runon vaihtoehto: "Tietoyhteiskunnan jälkeen / palaamme temppelin hämyisiin holveihin..."

On myös kehotus toimintaan ajassa: "Lasten vuoksi kannattaa yhdistää voimat, / sillä maailmassa ei ole enää muuta / löydettävissä kuin lapsi / pyrkimässä syliin."

Rauhalan runoissa puhuu sisäinen ihminen, ja siinä mielessä ne tarjoavat armon näkymän vaikka niitä lukisi tämänpuoleisenkin valossa.

Marja-Riitta Vainikkala

Kaleva 26.3.2012

Tuotetaan yksi elämys

Romaani

Magne Hovden: Saamelandia, suom. Outi Menna. Otava 2012

Norjalaisen Magne Hovdenin esikoisromaania on verrattu Arto Paasilinnan romaaneihin, ehkä syystä.

Saamelandia on veijariromaani. Kirkkoniemen Postissa työskentelevät Leif ja Roy ovat jo aiemmin toteuttaneet muutamia yhteisprojekteja, jotka eivät päättyneet hyvin. Uusi kalareissulla keksitty Saamelandia on kaverusten mielestä varma idea.

Tarkoitus on tehdä saamelainen elämyspuisto Pohjois-Norjan ulkomaalaisturisteille. Töitä tehtäisiin kolme kuukautta, rahat taskuun ja loppuvuosi lomailua jossain etelän mailla.

Ihan suunnitelman mukaan homma ei mene, mutta hyväntuulinen tarina aiheesta on kuitenkin syntynyt niille, jotka pitävät sketseille rakennetusta juonesta.

Kaverusten sanailu ja tarinan tilannekomiikka huvittavat, esimerkiksi silloin kun tavallinen postivirkailija tekee amerikkalaisista rikossarjoista opitun, täydelliseksi uskomansa pankkiryöstön vaalenapunaiseen kanipukuun verhoutuneena.

Leif ja Roy rakentavat elämyspuiston tietämättä saamelaisuudesta oikeastaan mitään. "Katsojat saavat kylpeä poron henkisessä aurassa ja löytävät yhteyden omaan sisäiseen poroonsa."

Arto Paasilinnan veijarityyli on luonut jäljen pohjoismaalaiseen kirjallisuuteen. Viime vuonna ilmestyi suomeksi ruotsalaisen Jonas Jonassonin romaani Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, jota myös verrattiin Paasilinnaan. Jotain muistumaa Hovdenin pohjoinen kaverustarina nostaa mieleen myös Veikko Huovisen Lampaansyöjistä.

Hovdenin romaani on hauskempi ja paremmin kirjoitettu kuin Jonassonin, mutta molemmat toimisivat paremmin elokuvan käsikirjoituksena.
 

Kirkkoniemeläinen Hovden (s. 1974) on aiemmin kirjoittanut lastenkirjoja ja vitsikirjoja. Ammatiltaan hän on kirjallisuusagentti, kirjailija, kääntäjä ja kullankaivaja.

Vitsikirjojen jälki näkyy Saamelandiassa. Hovden kuitenkin onnistuu ironisoimaan elämysteollisuuden heppoisuutta. Romaanin sympaattiset päähenkilöt Leif ja Roy ovat esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun "elämys" latistetaan matkailu- ja brändinikkareiden käyttöön.

Marja-Riitta Vainikkala

 Kaleva 19.3.2012

Elämä ei vain mene niin

Jari Järvelän kertomukset ovat tragikoomisia ja jännittäviä

Kertomuksia

Jari Järvelä: Château Inkeroinen - 9 kertomusta. Tammi 2012

Jari Järvelän kertomuskokoelmassa on jonkin erityisen halun ajamia ihmisiä. Yksi kertomuksista sanoo sen nimelläänkin: Haluaisin polttaa kirkon.

Kiihkeä pyrkimys ja uhmakas tahto eivät aina vie tavoitteeseen, sillä elämä ei mene niin.

Kertomuksessa "Enkelipallot" vaimonsa menettänyt mies ei pysty nauttimaan maksukanavien urheilulähetyksistä, vaikka siihen vaimon kuoltua olisi vapaus.

Hän etsii pakoa arjesta eri keinoin, mutta viinasta tulee paha olo, huumeet eivät käy koska tuttavapiiriin ei kuulu diilereitä, jumalanpalvelus ei sytytä, lintubongarina kestää vain puolitoista viikkoa, kunnes kaupungissa vieraileva meedio tuntuu antavan mahdollisuuden.

Kertomusten hahmot tuntuvat olevan itsensä ulkopuolella kuin oman elämänsä sisällöntuottajina.

Nimikertomuksessa Inkeroisista matkannut Kerttula istuu kansainvälisessä hiivakonferenssissa Lissabonissa kuuntelemassa viinikemisti Orpheuksen kalvontäytteistä luentoa.

Konferenssiin on tultu starttirahan turvin ja Inkeroisten kaatopaikalla syntyneen yritysidean ajamana. Kerttula haluaa olla tunnettu herukkaviininviljelijä - ennemmin tunnettu kuin viljelijä. Orpheus on arvostettu tutkija, mutta hän tahtoisi viljelijäksi.

Orpheuksen haave on epärealistinen, sillä elämä on sijoittanut hänet kemistiksi. Myös Kerttulan pyrkimys on epärealistinen, mutta sitä hän ei tajua vaan uskoo itsestään suuria: "Toisilla on pienet päämäärät. Niiden elämään ei paista aamuaurinko."

Jari Järvelän kertomukset ovat tragikoomisia ja jännittäviä. Ne eivät ole kauhukertomuksia, mutta kun päähenkilö tahtomattaan etenee kuilun reunalle, alkaa lukijan sydän pompottaa.

Leppoisasta tunnelmasta kehkeytyy outo ja äkkiä tilanne on toinen kuin miltä äsken näytti.

Joskus tarinankäänteissä on hieman vitsin tuntua kuten kertomuksessa "Höyhenet". Järvelä kuitenkin vaihtelee taitavasti kerronnan sävyjä ja tyylejä, antaa ylevyyden muuntua koomiseksi, väliin haikeaksikin, ja tarinat saavat täyteläisyyttä.

Näin tuumii menestystä havitteleva Kerttula kilpailusta Valamon luostarin viininvalmistamon kanssa: "Työttömäksi jääviä munkkeja minä ja Turtia voimme käyttää viinisammioittemme polkijoina. Veli Basileoksen tumma kaapu saa purppuraa helmoihinsa. Yksi romaniveljistä lyö rummulla tahtia ja laulaa sielu täynnä duendea."

Marja-Riitta Vainikkala

Kaleva 8.2.2012

Kunnioitan eläintä joka olen

Maria Peura sanoo luottavansa kirjoittamisessa intuition kieleen, joka on järjen ulottumattomissa

Kirjailijan työstä

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen - Kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012

"Kun elimistö on terve, se pystyy hyödyntämään taiteellisen prosessin puhdistavuuden." Maria Peura kertoo työpäiväkirjassaan avaavansa ruumiin lukot joogaharjoituksella, juoksemisella ja puhtaalla ruualla.

Kirjailijan työväline on oma itse, siitä on pidettävä huolta: "Riittää kun päästän ulos kaiken hien ja itkun ja kunnioitan eläintä joka olen."

On luotettava alitajuntaan ja kirjoittamisen ruumiillisuuteen.

Antaumuksella keskeneräisen lähtökohta on dramaturgian opintojen lopputyö, jossa Peura tutki kirjoittamisen esteitä, häpeää ja pelkoa.

Antaumuksella keskeneräinen on siitä muokattu, elokuusta 2007 toukokuuhun 2008 ulottuva työpäiväkirja, jonka aikana Peura kirjoitti myös kolmatta romaaniaan Vedenaliset.

Nyt Peura pohtii kirjoittamisen olemusta ja samalla pelkää päiväkirjan muuttavan romaanin kirjoittamisen liian tietoiseksi.

Tapahtuu päinvastoin, päiväkirjan analysointi rikastuttaa luomisprosessia.

Yhä uudelleen Peura palaa alitajuisen ja epäanalyyttisen merkitykseen luomistyössä. On päästettävä irti, uskottava alitajuntaa ja heitettävä tiedostava mieli hyllylle, "ajateltava sormilla".

Kirjoittamisessa Peura sanoo luottavansa intuition kieleen, joka on järjen ulottumattomissa ja johon ei liity suorittamista eikä epävarmuutta.

Sellaiseen kirjoittamiseen liittyy turva ja hyväksyntä: "Tässä tilassa minä määrään. Kirjoittamisen tila on minun pommisuojani."

Taiteellista työtä rajoittaa uusperheen arki, mutta "rajoituksia pitää olla. Ja pitää tietää tärkeysjärjestys. Minulla se on selkeä. Perheen jälkeen tulee oma työ, oma taiteellinen työ."

Antaumuksella keskeneräinen on kirjailijaelämäkertaa, pohdintaa, itsepaljastusta, tuskailua ja parannuksen etsintää.

Siinä on ironiaa: kun lääkäri löytää kirjailijan kilpirauhasesta kyhmyn, tämä miettii keskeneräistä työtään suhteessa kuolemaan: "Jos minäkin kuolen pian, tämä on sitten merkityksellistä materiaalia."

Peura toivoo, että muistotilaisuudessa soitettaisiin Kauko Röyhkää.

Nuorena toimittajatyttönä Pellossa tavatusta Röyhkästä tuli kaukorakkaus ja kirjallinen esikuva.

Muita kirjallisia vaikuttajia ovat Timo K. Mukka, jota Peura kertoo palvoneensa, Rosa Liksom, Kalervo Palsa ja Lars Levi Laestadius, jonka saarnojen kiihkon, rujouden ja kauneuden hän huomaa sulautuneen osaksi kirjailijanidentiteettiään.

Antaumuksella keskeneräinen on niin runsas, että sitä ei voi kiteyttää lyhyeen luonnehdintaan.

Sitä voi lukea vaikka kirjoittajanoppaana vähän samaan tapaan kuin Stephen Kingin teosta Kirjoittamisesta, jossa kirjailijan "leipätyö" on esitetty elämäkerrallisten tapahtumien ja kirjoittamista koskevan valaistumisen yhteydessä, tai kuin Claes Anderssonin teosta Luova mieli, joka omakohtaisesti kertoo kirjoittamisen vimmasta ja vastuksesta.

Maria Peuran teoksessa on rosoa. Hän tekee kirjailijan työlle ruumiinavauksen ja siten riisuu siltä ylimääräisen salaperäisyyden.

Alitajuisen hallussa oleva selittämätön siihen aina jää, se mitä Peura nimittää meditatiiviseksi pyhyyden kokemukseksi.

Kirjoittaminen on antautumista ja keskeneräisyyden sietämistä. Kirjailijuus ei ole sievää, se on extremeurheilua, "lauseiden väliseen tyhjyyteen heittäytymistä, jatkuvaa vaaran tunnelmaa".

Marja-Riitta Vainikkala

Kaleva 30.1.2012

Nainen kahden liiton loukussa

Esseepäiväkirja

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä, suom. Raija Rintamäki. Tammi 2012

Merete Mazzarella on aiemmissakin teoksissaan kirjoittanut rakkaudesta, uusperhesuhteista, vanhenemisesta, työstä ja identiteetistä.

Tällä kertaa hän tekee sen sensaatiomaisemmin.

Hän kirjoittaa naisesta, joka rakastuu 64-vuotiaana ja sen jälkeen hänellä on aviomies Uppsalassa ja avomies Helsingissä. Nainen, Mazzarella itse, kertoo tässä teoksessa rakastumisestaan ja avoliitto-avioliitto -suhteensa hämmennyksestä.

Päiväkirjamaisissa esseissä Mazzarella puntaroi mitä merkitsee luottamus, mitä on valehtelu ja voiko vanhana rakastua.

Mazzarella siteeraa sekä Freudia että Marilyn Monroeta, jotka molemmat pitivät rakkautta ja työtä elämän ainoana todellisena tarkoituksena. Elämän tarkoitusta ei pidä etsiä vaan se pitää luoda, sanoo kirjailija.

Aihe on sensaatiomainen, mutta kyse ei ole "paljastuksista". Mazzarella toteuttaa esseen vapautta kuljeskella ja löytöretkeillä. Aineistonaan uutiset, kirjat ja omat kokemukset hän kehittelee tekstiä avomielisen lempeästi, mietiskellen.

Essee on kehämäinen laji, joka tarkastelee esimerkkitapausta kuin kierrellen sen ympärillä. Esimerkistä siirrytään toiseen, joka näyttää eri asialta mutta osoittautuu toiseksi näkökulmaksi perustapaukseen.

Esseistin tapaan Mazzarella ottaa erilaisia tarkastelukulmia.

Tämän teoksen esimerkkitapaukseen liittyy syyllisyys. "Voinko puolustella tekoani sillä, että luultavasti myös noin puolet kaikista suomalaisista avioliitoista purkautuu ennemmin tai myöhemmin?"

Ei se ole mikään puolustus, ei ole mitään puolustusta, kirjailija toteaa.

Oman esimerkkinsä kautta Mazzarella tutkii elämää. Hän kirjoittaa myös mediasta, terrorismista ja kidutuksesta, juutalaisista ja viimeaikaisista tapahtumista Egyptissä, Libyassa ja Fukushimassa. Hän kirjoittaa identiteetistä ja kasvojen menetyksestä, kun ystävät tuomitsevat hänen ratkaisunsa: "Monta puhelua on jäänyt soittamatta koska en ole tiennyt mitä sanoisin, koska en ole tiennyt kuka olen."

Merete Mazzarella on eläkkeellä Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professorin virasta ja tämä on hänen seitsemästoista kirjansa. Edellinen eläkkeelle jäämisestä kertova teos Matkalla puoleen hintaan (2010) nousi lukijamenestykseksi Suomessa ja Ruotsissa.

Kuinka pitkälle kirjailijan kulttuuritausta kantaa tätä uusinta, paikoin häkellyttävän avomielistä kirjaa?

Olisiko tarina yhtä kiinnostava tuntemattoman kirjoittamana?

Ei sensaatioaines vaan eettinen pohdinta tekee teoksesta kiinnostavan.

Kirjoittamansa paljastusluonnetta Mazzarella pohtii itsekin. Hän on kirjannut vuoden mittaisen prosessin, johon sisältyy myös ratkaisuja.

Hän kirjoittaa kuin katselisi elämää takautuvasti, sen väistämättömästä lopusta taakse päin.

Kun tarkastelukulma on käänteinen, joutuu kysymys teoista, syyllisyydestä ja sovituksesta uuteen perspektiiviin: mikä omassa elämässä oli merkityksellistä?

"Kuudenkymmenenviiden vuoden iässä tunnen, että minut on vihdoin hyväksytty ja otettu omaksi kaikkineni", Mazzarella sanoo.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Kaleva 16.1.2012

Tulevaisuuden muistot

Pienoisromaani

Joel Haahtela: Traumbach. Otava 2012.

Parikymppinen Jochen saapuu Saksan itäiseen kaupunkiin tehtävään jäljittää Traumbach-niminen mies ja tehdä hänestä lehtihaastattelu. Etsintä näyttää epäonnistuvan, sillä jostain syystä Traumbach pakenee jäljittäjäänsä.

Alussa tarina vaikuttaa trilleriltä, mikä se tavallaan onkin, mutta toisin kuin odottaisi. Se on tiivis, arvoituksellinen ja haikea kertomus, jota hallitsee tarkkojen yksityiskohtien ja runollisten epämääräisyyksien välinen jännite. Sen luvut ovat kuin kevyesti lehteiltäviä kuvia, joiden nimet avaavat Jochenin paripäiväisen oleskelun näyttämöitä: Puisto, Virasto, Tyhjät huoneet.

Myös tarinahenkilöiden nimet ovat pelkistettyjä. Nimi Traumbach viittaa uneen ja haaveeseen, "unelmien puroon".

Jochen tuntee liikkuvansa varjomaailmassa, mutta ajalla ja paikalla ei ole hänelle väliä - "maailma ei ole alkanut mistään, eikä pääty mihinkään, on vain tila, jossa hän leijuu". Tärkeämpiä ovat alkukesän valo ja tuuli sekä hänen nuoruutensa, johon tarinan kertoja usein palaa. Nuorella miehellä on kuitenkin menneisyys, joka liittyy äitiin ja poissaolevaan isään.

Kertoja on alati läsnä johdattelemassa lukijaa lempeän ironisilla kommenteillaan. Jochen on tarinan toimija, mutta kertoja on sen elämänkulkua pohdiskeleva filosofi: "...kaikella eläväisellä on lakipisteensä ja tuon pisteen lähestyminen, sen väistämättömyys ja varsinkin ohittaminen tuovat aina mukanaan hivenen surua, saavat ihmisen ymmärtämään, ettei elämä ole pelkkää tuulta ja valoa."

Kalenterin ja kellon mukaan mitaten Jochenin retki kaupungissa on lyhyt, mutta hän tuntee alkavansa muuttua sen aikana. Kertoja huomauttaa, että eri paikat tuovat ihmisestä esiin eri puolia ja pohtii ihmisen muuttuvaisuutta: voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama?

Traumbach on lääkäri-kirjailija Joel Haahtelan (s. 1972) kahdeksas romaani. Hänen aiemmista teoksistaan Tule risteykseen seitsemäksi sai Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnon 2002 ja edellinen romaani Katoamispiste oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2010. Haahtelan tyyliä on luonnehdittu keveän unenomaiseksi, ja itse hän on sanonut uskovansa selittämättömyyteen ja mystisyyteen asioiden takana.

Nämä piirteet sopivat myös Traumbachiin, joka on lyhyt ja syvä romaani.

Tarinan aikatasot kietoutuvat yhteen - salaperäisen herra Traumbachin jäljittäminen, muisto äidistä ja Jochenin oma identiteetti - ja lopulta muistot ovat osa tulevaisuutta. Siinä on jotain, mikä viittaa syvyyspsykologian ajatuksiin varhaislapsuuden tunnesiteistä ja itseymmärryksestä. Syvyyteen avautuvalla loppuratkaisullaan romaani tarjoaa lukijalle jos ei tunteen puhdistusta, niin ainakin pienen ravistelun.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Ihmissuhdejännitystä

Kaleva 19.12.2011

Romaani

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava 2011

Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksännessä romaanissa muutetaan Helsingistä Pohjois-Karjalaan. Tepa , Nokialta irtisanottu IT-insinööri, saa Joensuun takaa isänperintönä maata ja metsää ja päättää perustaa eräretkipaketteja myyvän matkailuyrityksen. Opettajavaimo Inka ja pikku tytär joutuvat lähtemään mukaan, sillä mies ei suostu tinkimään haaveestaan.

Suuret suunnitelmat eivät kuitenkaan suju odotetusti ja pian tilanne kärjistyy. Inka huomaa miehensä persoonallisuuden muuttuneen. Hän alkaa itsenäistyä ja arvioida omia tarpeitaan ja avioliiton lähtökohtia uudelleen.

Tepa on aikoinaan lähtenyt IT-unelman perään ryminällä ja joutunut riitoihin kotitilalla asustavien sisarustensa kanssa. Riita ei ole rauennut, mutta Inka huomaa viihtyvänsä yhä paremmin Tepan siskon ja veljen seurassa. Heiltä hän myös saa kuulla toisenlaisen version Tepan menneisyydestä.

Taitavasti tarina kuljettaa henkilöiden psykologista muutosta kohti ratkaisua. Yhdellä tasolla se myös kertoo, kuinka ulkoisten olojen muutos saattaa muuttaa ihmisen sisintä.

Fanaattisuudessaan Tepa ajautuu kohti romahtamispistettä: "Äkkiä kaikki, mitä hän piti joka päivä loitolla, niin kuin se Raamatun jäpikkä joka pidätteli päälle vyöryvää merta, lähti liikkeelle ja humahti hänen ylitseen. Ja siitä hän aikoi puhua Inkalle. Paitsi ettei hän tahtonut sanoa sitä pahinta: että hän ei hallinnut enää omaa kohtaloaan."

Pohjoiskarjalainen maisema on tarinassa mukana vain viitteellisesti, mutta paikallismurre soljuu luontevana ja luettavasti.

Railo on lukuromaani, jos sivuutetaan "lukuromaanin" perinteinen määritelmä pelkkänä rakkautta ja väkivaltaa aiheenaan käytävänä viihderomaanina. Se kyllä viihdyttää ja siinä on romantiikkaa ja dramatiikkaa, mutta se pistää myös miettimään tutun ja läheisen toiseutta. Millainen onkaan ihminen, jonka kanssa on elänyt vuosikausia ja jonka on luullut tuntevansa?

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Kaleva 28.11.2011

Keisarinnan inhimilliset mitat

Romaani

Finlandia-ehdokas

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Otava 2011

Tämänvuotisissa Finlandia-ehdokasromaaneissa, historiaa monessa muodossa. Erityisesti näyttää kiinnostavan suurhenkilöiden pään sisään meneminen ja historiallisten tapahtuminen arvioiminen sitä kautta.

Laila Hirvisaaren Minä, Katariina kuvaa Venäjän keisarinna Katariina II Suurta (1729-1796) laatimassa elämäkertaansa. Romaani sijoittuu kesään 1795, jolloin Katariinalla on elinaikaa vielä runsas vuosi. Kun joitakin juonilankoja jää solmimatta, voi romaanille ennakoida jatkoa. Hirvisaari on aiemmin kirjoittanut Katariinasta näytelmän, joka sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa vuonna 1996.

Aineksia Katariinan persoonassa riittää. Hän oli valistunut itsevaltias, joka kävi kirjeenvaihtoa ranskalaisten filosofien kanssa ja oli kansan puolella. Ennen pitkää hän unohti köyhät ja vakiinnutti maaorjuuden Venäjän lainsäädäntöön: "Mutta minä kysyn, olisiko siinä ollut mitään järkeä, että olisin perustanut yliopistoja maaorjien lapsille, jotka eivät osanneet edes lukea!".

Ranskan valistukselle Katariina käänsi selkänsä, koska koki vallankumouksen uhkana Venäjälle. Hän oli herkkä, vallanhimoinen ja itserakas - romaanissa hän kehuskelee että hänellä on "Euroopan paras pää".

Kuuluisaksi Katariina on tullut seksuaalisesta kyltymättömyydestään ja monista rakastajistaan, joista yksi oli - tässä romaanissa vain loppupuolella esiintyvä - "kulissientekijä" Grigori Potemkin.

Katariina oli syntyjään saksalainen prinsessa, joka 14-vuotiaana sai kutsun Venäjälle naitettavaksi suuriruhtinas Pietarille.

Pietari osoittautuu lapsenkaltaiseksi, kyvyttömäksi mieheksi joka aviovuoteessa mieluiten leikki tinasotilailla. Katariina oli päättänyt saada Venäjän kruunun ja toimii määrätietoisesti sen hyväksi.

Mielellään hän romaanissa sivuuttaa vallanhalunsa ja esittää uhria: "En ollut tavallinen tyttö, vaan prinsessa, joka uhrattiin kylmästi suunnitelmalle, että synnyttäisi vain lapsia näppylänaamaiselle änkyttävälle pojalle, joka oli valtioiden vanki."

Hirvisaaren romaanissa Katariina valmistelee elämäkertaansa luotetun hovimiehen Leonin avulla. Leon on kirjuri, mutta asemansa vuoksi hän on myös Katariinan omatunto ja uskaltaa huomauttaa keisarinnalle tämän virheistä.

Romaani etenee kahdessa ajassa, joista toinen on muistelujen kirjoittamiskesä ja toinen kattaa Katariinan elämän 14-vuotiaasta prinsessasta 33-vuotiaaksi tsaarittareksi.

Historiallisen suurhahmon asettaminen inhimillisiin mittoihin on kiinnostava kaunokirjallinen näkökulma.

Historiallisista romaaneistaan palkittu Laila Hirvisaari luo tarinaan jännitystä ja kuvaa elävästi hovin miljöötä ja elämäntapaa. Sen sijaan romaanin kantava rakenne, Leonin ja Katariinan keskustelu on väliin kuivan selostavaa.

Leon on välttämätön kriitikko Katariinan ristiriitojen ja itsepetoksen osoittamisessa, mutta hänen osuutensa tuntuu usein keinotekoiselta. Hän on kuin deus ex machina, yllättävä pelastaja joka laskeutuu näyttämölle ratkaisemaan ongelman - tässä salaisen tiedon saamisen lukijankin eteen. Vaikka Leonia tarinassa tarvitaan, hänen tekninen osansa nousee niin vahvaksi, että toisinaan romaani on elävöitettyä historiaa.

Katariinan tarina on kiehtova. Jokin, ehkä ulkoisten tapahtumien eeppisen kuvaamisen paino syrjäyttää sisäisen kuvaamisen. Silti Minä, Katariina on jännittävä ja taidokas historiallinen lukuromaani, joka synnyttää halun tietää "kuinka Katariinan käy".

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Nobelin kirjallisuuspalkinto 2011 ruotsalaiselle Tomas Tranströmerille

Tranströmeriltä on suomennettu teokset Eläville ja kuolleille, Totuuden kynnys, Surugondoli ja Kootut runot 1954 - 2000. Lisäksi suomeksi on ilmestynyt valokuvateos Tikkuja, jossa on Tomas Tranströmerin runoja.

 Kritiikki julkaistu Kalevassa 27.4.1991:

Beethoven nostaa kuolinnaamionsa ja purjehtii

Runoja

Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille, suom. Brita Polttila.

Tammi 1990

Tomas Tranströmer on oppinut runoilija, joka joustavasti liikkuu ajassa, kulttuureissa ja ihmistajunnan avaruudessa. Suomentaja Brita Polttila kertoo jälkisanassaan, kuinka Tranströmer käyttä taidokkaasti sidottua mittaa, sapfolaista tai alkaiolaista nelisäettä tai keskiaikaista riimitöntä knitteliä. Käännöksessä mitta on kuitenkin jätetty syrjään, jotta tiiviit ja kirkkaat kuvat tulisivat esiin.

Kääntäjän tehtävänä on välittää alkutekstin vaikutus, ja alkuperäisen mitan jäljittely suomen kielellä on usein mahdotonta. Tätä suomentajan ongelmaa voi tutkailla vaikkapa Otto Mannisen heksametristä ja Pentti Saarikosken vapaata Odysseian suomennosta. Polttila on hienost tehnyt oikeutta Tranströmerin henkevälle ja epäsovinnaiselle tyylille.

Oppineisuudestaan huolimatta Tomas Tranströmer ei ole kuivakas. Hänen tekstinsä on rohkea sekoitus filosofiaa ja puhekieltä. Nopeasti se räjähtää arjen kuvasta siihen, mikä on piilossa ja näkymätöntä. Runojen älyllisen intohimoinen tunnelma tuo mieleen meillä hieman tutumman Gösta Ågrenin runouden.

Eläville ja kuolleille on Tranströmerin kymmenes kokoelma. Hän kuuluu Ruotsin johtaviin lyyrikoihin, mutta on arvostettu myös muualla. Tämä kokoelma toi runoilijalle sekä Neustadt-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston myöntämän kirjallisuuspalkinnon 1990.

Näkyvä ja näkymätön

Tranströmerin kieli rakentuu monimielisille ja eri aistipiireihin kuuluville kuville. Sellaiset ilmaisut kuin "raskaat lehdet riippuvat transsissa" tai "muuttokuorma palaa viilein liekein" muistuttavat jopa 1600-luvun englantilaisista metafyysikko-runoilijoista.

Eläville ja kuolleille lähtee siitä, mikä meille kaikille on tuttua. Nopeasti runot puhkeavat kuitenkin moniääniseksi lyyriseksi kerronnaksi (yksi kokoelman runoista onkin nimeltään Madrigaali). Runon tässä hetkessä kiteytyvät myös kaikki muut ajat, runoilija puhuu varjoista ja elämän näkymättömästä muuttokuormasta, haamuista joita ei tunneta. Elämän takana tai rinnalla on kuolema. Se on kaiken perimmäinen päämäärä, käyttövoima, armo tai liikkumaton liikuttaja.

Hurja runo maalari Vermeeristä rikkoo näkyvän pinnan. "Ei mikään suojattu maailma... Jo seinän takana alkaa meteli / alkaa kapakka... / Sieltä ja suoraan seinän läpi ateljeen kirkkauteen / sisälle sekuntiin joka saa elää vuosisatoja. / Tauluja, jotka käyttävät itsestään nimiä "Soittotunti" tai "Siniseen puettu nainen lukee kirjettä". Tranströmer saa Vermeerin laatukuvasta sen olennaisen, pinnanalaisen liikkeen, valon joka antaa jokapäiväiselle elämälle jalokivimäisen säteilyn kuin sitä ei olisi nähnyt koskaan aiemmin.

Runo Romaanisia kaaria lähtee turistikuvasta: matkailijat tungeksivat romaanisessa kirkossa. Muutamalla rivillä Tranströmer siirtää kirkkoarkkitehtuurin idean Mr ja Mrs Jonesin sisimpään, turistista tulee ihminen ja ikuisuusolento. "Sinun sisälläsi avautuu holvi holvin takana loputtomiin. / Sinä et ole koskaan valmis, / ja niin sen täytyy ollakin."

Tranströmerin kimmokkeena voi olla uutinen tv-saarnaajasta kuten runossa Kultapistiäinen. Runoilijan tajunnassa kuva laajenee avaruudeksi, jossa sumea fanaattisuus tai byrokraattisuus saavat vastakohdakseen majesteettisen vaskikäärmeen "niin kuin ei olisi virastoja" ja kultapistiäisen "niin kuin ei olisi idolinpalvontaa". Runoilija muistuttaa jumalallisesta hipaisusta joka sytyttää liekin, mutta jonka varjot helposti mustuttavat ja sammuttavat. "Ne, jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivullaan / jotka eivät koskaan ole hajamielisiä / jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä Tunnistamattomasta - / kulje heidän ohitseen!"

Runoilija jolla on valokuvaajan filosofia

Tranströmer näkee elämän vuorotanssina kuoleman kanssa. Hänen runonsa ovat musiikin kaltaisi, aikataidetta. Hänen "sankarinsa" purjehtivat elämän merellä kuten Beethoven runossa Sisätila on ääretön. Runo edustaa kokoelmaa jo nimellään, sillä Tranströmerin teksti aukeaa sisäänpäin niin kuin tämäkin nykytukholmalainen odysseia. Runoilija muistuttaa ihmisen suhteesta tekoihinsa: hienostuneella ironialla hän puhuu valkoihoisista krematoriotyylisistä rakennuksista joissa palavat tuhkaksi köyhien unelmat.

Tranströmerin runossa on valokuvan ideaa. Se on eri aikatasot lävistävä välähdys, kuva joka saa taustan kokijan mielessä. Kuten valokuva, nämä runot manaavat esille sen mitä ei näytetä. Eristetystä silmänräpäyksestä aukenee näkökulma historian ja subjektiviteetin syvyyksiin. Läsnäoleva laukaisee muistin ja pistää kysymään poissaolevaa.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA