Kaleva 16.1.2012

Tulevaisuuden muistot

Pienoisromaani

Joel Haahtela: Traumbach. Otava 2012.

Parikymppinen Jochen saapuu Saksan itäiseen kaupunkiin tehtävään jäljittää Traumbach-niminen mies ja tehdä hänestä lehtihaastattelu. Etsintä näyttää epäonnistuvan, sillä jostain syystä Traumbach pakenee jäljittäjäänsä.

Alussa tarina vaikuttaa trilleriltä, mikä se tavallaan onkin, mutta toisin kuin odottaisi. Se on tiivis, arvoituksellinen ja haikea kertomus, jota hallitsee tarkkojen yksityiskohtien ja runollisten epämääräisyyksien välinen jännite. Sen luvut ovat kuin kevyesti lehteiltäviä kuvia, joiden nimet avaavat Jochenin paripäiväisen oleskelun näyttämöitä: Puisto, Virasto, Tyhjät huoneet.

Myös tarinahenkilöiden nimet ovat pelkistettyjä. Nimi Traumbach viittaa uneen ja haaveeseen, "unelmien puroon".

Jochen tuntee liikkuvansa varjomaailmassa, mutta ajalla ja paikalla ei ole hänelle väliä - "maailma ei ole alkanut mistään, eikä pääty mihinkään, on vain tila, jossa hän leijuu". Tärkeämpiä ovat alkukesän valo ja tuuli sekä hänen nuoruutensa, johon tarinan kertoja usein palaa. Nuorella miehellä on kuitenkin menneisyys, joka liittyy äitiin ja poissaolevaan isään.

Kertoja on alati läsnä johdattelemassa lukijaa lempeän ironisilla kommenteillaan. Jochen on tarinan toimija, mutta kertoja on sen elämänkulkua pohdiskeleva filosofi: "...kaikella eläväisellä on lakipisteensä ja tuon pisteen lähestyminen, sen väistämättömyys ja varsinkin ohittaminen tuovat aina mukanaan hivenen surua, saavat ihmisen ymmärtämään, ettei elämä ole pelkkää tuulta ja valoa."

Kalenterin ja kellon mukaan mitaten Jochenin retki kaupungissa on lyhyt, mutta hän tuntee alkavansa muuttua sen aikana. Kertoja huomauttaa, että eri paikat tuovat ihmisestä esiin eri puolia ja pohtii ihmisen muuttuvaisuutta: voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama?

Traumbach on lääkäri-kirjailija Joel Haahtelan (s. 1972) kahdeksas romaani. Hänen aiemmista teoksistaan Tule risteykseen seitsemäksi sai Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnon 2002 ja edellinen romaani Katoamispiste oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2010. Haahtelan tyyliä on luonnehdittu keveän unenomaiseksi, ja itse hän on sanonut uskovansa selittämättömyyteen ja mystisyyteen asioiden takana.

Nämä piirteet sopivat myös Traumbachiin, joka on lyhyt ja syvä romaani.

Tarinan aikatasot kietoutuvat yhteen - salaperäisen herra Traumbachin jäljittäminen, muisto äidistä ja Jochenin oma identiteetti - ja lopulta muistot ovat osa tulevaisuutta. Siinä on jotain, mikä viittaa syvyyspsykologian ajatuksiin varhaislapsuuden tunnesiteistä ja itseymmärryksestä. Syvyyteen avautuvalla loppuratkaisullaan romaani tarjoaa lukijalle jos ei tunteen puhdistusta, niin ainakin pienen ravistelun.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Ihmissuhdejännitystä

Kaleva 19.12.2011

Romaani

Virpi Hämeen-Anttila: Railo. Otava 2011

Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksännessä romaanissa muutetaan Helsingistä Pohjois-Karjalaan. Tepa , Nokialta irtisanottu IT-insinööri, saa Joensuun takaa isänperintönä maata ja metsää ja päättää perustaa eräretkipaketteja myyvän matkailuyrityksen. Opettajavaimo Inka ja pikku tytär joutuvat lähtemään mukaan, sillä mies ei suostu tinkimään haaveestaan.

Suuret suunnitelmat eivät kuitenkaan suju odotetusti ja pian tilanne kärjistyy. Inka huomaa miehensä persoonallisuuden muuttuneen. Hän alkaa itsenäistyä ja arvioida omia tarpeitaan ja avioliiton lähtökohtia uudelleen.

Tepa on aikoinaan lähtenyt IT-unelman perään ryminällä ja joutunut riitoihin kotitilalla asustavien sisarustensa kanssa. Riita ei ole rauennut, mutta Inka huomaa viihtyvänsä yhä paremmin Tepan siskon ja veljen seurassa. Heiltä hän myös saa kuulla toisenlaisen version Tepan menneisyydestä.

Taitavasti tarina kuljettaa henkilöiden psykologista muutosta kohti ratkaisua. Yhdellä tasolla se myös kertoo, kuinka ulkoisten olojen muutos saattaa muuttaa ihmisen sisintä.

Fanaattisuudessaan Tepa ajautuu kohti romahtamispistettä: "Äkkiä kaikki, mitä hän piti joka päivä loitolla, niin kuin se Raamatun jäpikkä joka pidätteli päälle vyöryvää merta, lähti liikkeelle ja humahti hänen ylitseen. Ja siitä hän aikoi puhua Inkalle. Paitsi ettei hän tahtonut sanoa sitä pahinta: että hän ei hallinnut enää omaa kohtaloaan."

Pohjoiskarjalainen maisema on tarinassa mukana vain viitteellisesti, mutta paikallismurre soljuu luontevana ja luettavasti.

Railo on lukuromaani, jos sivuutetaan "lukuromaanin" perinteinen määritelmä pelkkänä rakkautta ja väkivaltaa aiheenaan käytävänä viihderomaanina. Se kyllä viihdyttää ja siinä on romantiikkaa ja dramatiikkaa, mutta se pistää myös miettimään tutun ja läheisen toiseutta. Millainen onkaan ihminen, jonka kanssa on elänyt vuosikausia ja jonka on luullut tuntevansa?

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Kaleva 28.11.2011

Keisarinnan inhimilliset mitat

Romaani

Finlandia-ehdokas

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Otava 2011

Tämänvuotisissa Finlandia-ehdokasromaaneissa, historiaa monessa muodossa. Erityisesti näyttää kiinnostavan suurhenkilöiden pään sisään meneminen ja historiallisten tapahtuminen arvioiminen sitä kautta.

Laila Hirvisaaren Minä, Katariina kuvaa Venäjän keisarinna Katariina II Suurta (1729-1796) laatimassa elämäkertaansa. Romaani sijoittuu kesään 1795, jolloin Katariinalla on elinaikaa vielä runsas vuosi. Kun joitakin juonilankoja jää solmimatta, voi romaanille ennakoida jatkoa. Hirvisaari on aiemmin kirjoittanut Katariinasta näytelmän, joka sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa vuonna 1996.

Aineksia Katariinan persoonassa riittää. Hän oli valistunut itsevaltias, joka kävi kirjeenvaihtoa ranskalaisten filosofien kanssa ja oli kansan puolella. Ennen pitkää hän unohti köyhät ja vakiinnutti maaorjuuden Venäjän lainsäädäntöön: "Mutta minä kysyn, olisiko siinä ollut mitään järkeä, että olisin perustanut yliopistoja maaorjien lapsille, jotka eivät osanneet edes lukea!".

Ranskan valistukselle Katariina käänsi selkänsä, koska koki vallankumouksen uhkana Venäjälle. Hän oli herkkä, vallanhimoinen ja itserakas - romaanissa hän kehuskelee että hänellä on "Euroopan paras pää".

Kuuluisaksi Katariina on tullut seksuaalisesta kyltymättömyydestään ja monista rakastajistaan, joista yksi oli - tässä romaanissa vain loppupuolella esiintyvä - "kulissientekijä" Grigori Potemkin.

Katariina oli syntyjään saksalainen prinsessa, joka 14-vuotiaana sai kutsun Venäjälle naitettavaksi suuriruhtinas Pietarille.

Pietari osoittautuu lapsenkaltaiseksi, kyvyttömäksi mieheksi joka aviovuoteessa mieluiten leikki tinasotilailla. Katariina oli päättänyt saada Venäjän kruunun ja toimii määrätietoisesti sen hyväksi.

Mielellään hän romaanissa sivuuttaa vallanhalunsa ja esittää uhria: "En ollut tavallinen tyttö, vaan prinsessa, joka uhrattiin kylmästi suunnitelmalle, että synnyttäisi vain lapsia näppylänaamaiselle änkyttävälle pojalle, joka oli valtioiden vanki."

Hirvisaaren romaanissa Katariina valmistelee elämäkertaansa luotetun hovimiehen Leonin avulla. Leon on kirjuri, mutta asemansa vuoksi hän on myös Katariinan omatunto ja uskaltaa huomauttaa keisarinnalle tämän virheistä.

Romaani etenee kahdessa ajassa, joista toinen on muistelujen kirjoittamiskesä ja toinen kattaa Katariinan elämän 14-vuotiaasta prinsessasta 33-vuotiaaksi tsaarittareksi.

Historiallisen suurhahmon asettaminen inhimillisiin mittoihin on kiinnostava kaunokirjallinen näkökulma.

Historiallisista romaaneistaan palkittu Laila Hirvisaari luo tarinaan jännitystä ja kuvaa elävästi hovin miljöötä ja elämäntapaa. Sen sijaan romaanin kantava rakenne, Leonin ja Katariinan keskustelu on väliin kuivan selostavaa.

Leon on välttämätön kriitikko Katariinan ristiriitojen ja itsepetoksen osoittamisessa, mutta hänen osuutensa tuntuu usein keinotekoiselta. Hän on kuin deus ex machina, yllättävä pelastaja joka laskeutuu näyttämölle ratkaisemaan ongelman - tässä salaisen tiedon saamisen lukijankin eteen. Vaikka Leonia tarinassa tarvitaan, hänen tekninen osansa nousee niin vahvaksi, että toisinaan romaani on elävöitettyä historiaa.

Katariinan tarina on kiehtova. Jokin, ehkä ulkoisten tapahtumien eeppisen kuvaamisen paino syrjäyttää sisäisen kuvaamisen. Silti Minä, Katariina on jännittävä ja taidokas historiallinen lukuromaani, joka synnyttää halun tietää "kuinka Katariinan käy".

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Nobelin kirjallisuuspalkinto 2011 ruotsalaiselle Tomas Tranströmerille

Tranströmeriltä on suomennettu teokset Eläville ja kuolleille, Totuuden kynnys, Surugondoli ja Kootut runot 1954 - 2000. Lisäksi suomeksi on ilmestynyt valokuvateos Tikkuja, jossa on Tomas Tranströmerin runoja.

 Kritiikki julkaistu Kalevassa 27.4.1991:

Beethoven nostaa kuolinnaamionsa ja purjehtii

Runoja

Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille, suom. Brita Polttila.

Tammi 1990

Tomas Tranströmer on oppinut runoilija, joka joustavasti liikkuu ajassa, kulttuureissa ja ihmistajunnan avaruudessa. Suomentaja Brita Polttila kertoo jälkisanassaan, kuinka Tranströmer käyttä taidokkaasti sidottua mittaa, sapfolaista tai alkaiolaista nelisäettä tai keskiaikaista riimitöntä knitteliä. Käännöksessä mitta on kuitenkin jätetty syrjään, jotta tiiviit ja kirkkaat kuvat tulisivat esiin.

Kääntäjän tehtävänä on välittää alkutekstin vaikutus, ja alkuperäisen mitan jäljittely suomen kielellä on usein mahdotonta. Tätä suomentajan ongelmaa voi tutkailla vaikkapa Otto Mannisen heksametristä ja Pentti Saarikosken vapaata Odysseian suomennosta. Polttila on hienost tehnyt oikeutta Tranströmerin henkevälle ja epäsovinnaiselle tyylille.

Oppineisuudestaan huolimatta Tomas Tranströmer ei ole kuivakas. Hänen tekstinsä on rohkea sekoitus filosofiaa ja puhekieltä. Nopeasti se räjähtää arjen kuvasta siihen, mikä on piilossa ja näkymätöntä. Runojen älyllisen intohimoinen tunnelma tuo mieleen meillä hieman tutumman Gösta Ågrenin runouden.

Eläville ja kuolleille on Tranströmerin kymmenes kokoelma. Hän kuuluu Ruotsin johtaviin lyyrikoihin, mutta on arvostettu myös muualla. Tämä kokoelma toi runoilijalle sekä Neustadt-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston myöntämän kirjallisuuspalkinnon 1990.

Näkyvä ja näkymätön

Tranströmerin kieli rakentuu monimielisille ja eri aistipiireihin kuuluville kuville. Sellaiset ilmaisut kuin "raskaat lehdet riippuvat transsissa" tai "muuttokuorma palaa viilein liekein" muistuttavat jopa 1600-luvun englantilaisista metafyysikko-runoilijoista.

Eläville ja kuolleille lähtee siitä, mikä meille kaikille on tuttua. Nopeasti runot puhkeavat kuitenkin moniääniseksi lyyriseksi kerronnaksi (yksi kokoelman runoista onkin nimeltään Madrigaali). Runon tässä hetkessä kiteytyvät myös kaikki muut ajat, runoilija puhuu varjoista ja elämän näkymättömästä muuttokuormasta, haamuista joita ei tunneta. Elämän takana tai rinnalla on kuolema. Se on kaiken perimmäinen päämäärä, käyttövoima, armo tai liikkumaton liikuttaja.

Hurja runo maalari Vermeeristä rikkoo näkyvän pinnan. "Ei mikään suojattu maailma... Jo seinän takana alkaa meteli / alkaa kapakka... / Sieltä ja suoraan seinän läpi ateljeen kirkkauteen / sisälle sekuntiin joka saa elää vuosisatoja. / Tauluja, jotka käyttävät itsestään nimiä "Soittotunti" tai "Siniseen puettu nainen lukee kirjettä". Tranströmer saa Vermeerin laatukuvasta sen olennaisen, pinnanalaisen liikkeen, valon joka antaa jokapäiväiselle elämälle jalokivimäisen säteilyn kuin sitä ei olisi nähnyt koskaan aiemmin.

Runo Romaanisia kaaria lähtee turistikuvasta: matkailijat tungeksivat romaanisessa kirkossa. Muutamalla rivillä Tranströmer siirtää kirkkoarkkitehtuurin idean Mr ja Mrs Jonesin sisimpään, turistista tulee ihminen ja ikuisuusolento. "Sinun sisälläsi avautuu holvi holvin takana loputtomiin. / Sinä et ole koskaan valmis, / ja niin sen täytyy ollakin."

Tranströmerin kimmokkeena voi olla uutinen tv-saarnaajasta kuten runossa Kultapistiäinen. Runoilijan tajunnassa kuva laajenee avaruudeksi, jossa sumea fanaattisuus tai byrokraattisuus saavat vastakohdakseen majesteettisen vaskikäärmeen "niin kuin ei olisi virastoja" ja kultapistiäisen "niin kuin ei olisi idolinpalvontaa". Runoilija muistuttaa jumalallisesta hipaisusta joka sytyttää liekin, mutta jonka varjot helposti mustuttavat ja sammuttavat. "Ne, jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivullaan / jotka eivät koskaan ole hajamielisiä / jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä Tunnistamattomasta - / kulje heidän ohitseen!"

Runoilija jolla on valokuvaajan filosofia

Tranströmer näkee elämän vuorotanssina kuoleman kanssa. Hänen runonsa ovat musiikin kaltaisi, aikataidetta. Hänen "sankarinsa" purjehtivat elämän merellä kuten Beethoven runossa Sisätila on ääretön. Runo edustaa kokoelmaa jo nimellään, sillä Tranströmerin teksti aukeaa sisäänpäin niin kuin tämäkin nykytukholmalainen odysseia. Runoilija muistuttaa ihmisen suhteesta tekoihinsa: hienostuneella ironialla hän puhuu valkoihoisista krematoriotyylisistä rakennuksista joissa palavat tuhkaksi köyhien unelmat.

Tranströmerin runossa on valokuvan ideaa. Se on eri aikatasot lävistävä välähdys, kuva joka saa taustan kokijan mielessä. Kuten valokuva, nämä runot manaavat esille sen mitä ei näytetä. Eristetystä silmänräpäyksestä aukenee näkökulma historian ja subjektiviteetin syvyyksiin. Läsnäoleva laukaisee muistin ja pistää kysymään poissaolevaa.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Pölyt pois ja lähikuvaan

Romaani

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011

Kallorumpu on monikerroksinen romaani, johon sisältyy kaksi aikaa ja paikkaa. Toinen on marsalkka Mannerheimin koti Helsingin Kaivopuistossa 13. marraskuuta 1935, jolloin Mannerheimin isäänsä arasteleva nelikymppinen tytär Sophie on tullut Pariisista vierailulle. Toinen on nykyhetki teollisuushallissa jossain Helsingin syrjällä, missä romaanin minäkertoja esittää yleisölle intohimoista elämäntyötään, elokuvaa tuosta yhdestä päivästä Mannerheimin kodissa.

Tarina etenee marsalkan elämänvaiheista tunnettujen faktojen kautta.

Kaivopuiston huvilan Mannerheim oli vuokrannut karamellitehtailija Fazerilta ja se oli hänen kotinsa vuodesta 1924 koko loppuelämän eli vuoteen 1951 saakka - nykyisin talo toimii Mannerheim Museona.

Kertojaminän elokuvaansa koskeva pohdinta sopii myös Kallorummun kerrontaan: "Liukuminen elämän ja keksimisen välillä on siirtymistä yhdenlaisesta totuudesta toisenlaiseen. Kumpi on parempi: dokumentti vai kuvitteellinen totuus, fakta vai fiktio? Ei ole olemassa totuutta ilman kadotettuja faktoja. Totuus tarvitsee myös hiljaisuutta, sitä mitä ei sanottu, mistä ei voi puhua. Totuus on yksityinen, kätketty ja sanaton mysteeri."

Mannerheim ja Sophie ovat keskushenkilöitä, mutta päähenkilönä on kertojaminä, outo kummajainen, josta lukija ei tarinan alussa saa tietää juuri mitään. Vähitellen hänen persoonansa ja kohtalonsa paljastuvat ja kaikkein koskettavin, järkyttävin, aivan lopussa.

Mannerheim on tässä romaanissa toisenlainen kuin se raskaan ylevä valuviaton patsas, johon olemme tottuneet. Hän on itseään peilaileva, turhamainen vanheneva mies, hamesankari ja pedantti esteetikko, joka pitää etäisyyttä ja antaa katseensa lämmetä vain valituille.

Silti hänen karismansa vetää puoleensa niin naisia kuin miehiä ja vähäisintäkin palvelijaa: "Vuokralainen oli pilari, jonka ympärillä meidän elämämme siinä talossa kieppui. Puhun vähätellen vuokralaisesta, jotta kestäisin sen, mitä hän meissä herätti. Minun on kutistettava hänet pienemmäksi, jotta me muut mahtuisimme niihin kerroksiin."

Romaani asettaa suurmiehen ihmisen mittoihin. Perinteisesti Mannerheimia on kuvattu kunnioittavasti etäältä, mutta tässä hän on lyyrisen kameran lähikuvassa.

Silti romaani oikeastaan on elokuvantekijä-minän tarina, joka runollisuudesta huolimatta ja epäsovinnaisen näkökulmansa ansiosta avartuu myös satiirin suuntaan. Erikoisuudessaankin kertojaminä edustaa keskivertosuomalaisuutta, kansallinen historiahan on ylevöittänyt marsalkan miltei ylimaallisiin mittoihin.

Kallorumpu on helsinkiläisen Eeva-Kaarina Arosen kolmas romaani. Edellinen romaani Hän joka näkee (2007) valittiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Romaanina Kallorumpu jää vahvasti mieleen. Se on toisenlainen näkökulma kansakunnan kaapin päälle ja sen runollisina välähdyksinä etenevä kerronta on toista kuin mihin tässä aiheessa on totuttu. Se on myös mukaansa tempaava ajankuva uutta sotaa aavistelevasta 30-luvusta ja miksei nykyhetkestäkin.

Ehkä se on "hiljainen totuus", jota myös minäkertoja elokuvassaan kannattelee.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 3.10.2011)

Sukupolvien kierre

Romaani

Essi Tammimaa: Paljain käsin. Gummerus 2011

Essi Tammimaa (s. 1981) on kirjallisuuden maisteri, jonka toinen romaani Paljain käsin kertoo kolmen sukupolven naisista. Sukuperintönä on näköalattomuuden kierre, isättömyys ja tunne, että mikään ei muutu.

Tarinan pääasiallinen kertoja on saattokodissa työskentelevä lähihoitaja Varpu. Hän tuntee olevansa vailla perhettä ja joutuvansa etsimään yhteyttä sisariinsa ja äitiinsä. Sisarista toinen on lapsettomuudesta kärsivä kuvataiteilija, toinen on epävakaassa suhteessa naimisissa olevaan mieheen. Varpun äiti on oman äitinsä hylkäämä ja väkivaltaisuuteen taipuvan isän kasvattama tunnollinen sairaanhoitaja, joka aikuisena löytää äitinsä ostarin puliremmistä.

Rankka tarina, jossa sukupolvi toisensa jälkeen tuntuu epäonnistuvan ja joka jälleen kerran tuntuu vahvistavan vanhatestamentillisen ennustuksen: "Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista".

Ahdistava aihe vaatii vastaäänen, esimerkiksi ironian tai runollisuuden, ollakseen luettava. Tätä romaania hallitsee alakulo ja se olisi raskasta luettavaa, ellei Tamminen keventäisi kerrontaa nopealla tempolla ja kuvallisilla pysäytyksillä. Luvut ovat kuin kooste perhealbumista, jossa kuvia ei ole järjestetty tiukan kronologian mukaan.

Kun tarina vielä tarjoaa eheyttävän toivon, se kääntyy kehityskertomukseksi eikä jää junnaamaan paikoilleen.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 8.8.2011)

Koulukiusatun opettajan tarina

Pamflettiromaani

Terttu Jurvakainen: Hidas kevät, pitkät varjot. Kustannus HD 2011

Terttu Jurvakainen tarttuu romaanissaan työpaikka- ja koulukiusaamiseen, aiheisiin joista puhutaan paljon eikä niistä pidäkään vaieta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alkuun. Päähenkilö Elina on opettaja, joka joutuu kunnan kouluhallinnon silmätikuksi, koska hän opettaa toisin kuin oikeana pidetään: "Musiikki, taide, perinteet ja arvot: koti, isänmaa ja uskonto olivat korostuneesti esillä hänen opetuksessaan."

Osa koulun johtokunnasta ja oppilaiden vanhemmista pitää taideaineita hyödyttöminä ja edellyttää uskonnon opetukselta epätunnustuksellisuutta, jollaista koulujen uskonnonopetus Suomessa onkin ollut vuodesta 2003.

Elina pinnistelee paineiden keskellä, masentuu ja lopulta joutuu pakkohoitoon "työnantajan määräyksestä".

Juonenkäänteenä Elinaa pakkohoitoon toimittavien poliisien yhtäkkinen ilmaantuminen kotiovelle noin vain ilman tiedoksiantoa on epäuskottava - asia jää tarinassa pohjustamatta. Epäluontevuutta tuovat myös julistava kerronta ja selostava replikointi. Romaanimainen täyteläisyys jää puuttumaan.

Aihe on tärkeä, mutta romaanina teos olisi vaatinut tiukempaa muokkausta ja toimittamista.

Takakansiteksti luonnehtii teosta esseistiseksi romaaniksi, mutta sellaisena se ei toimi. Osuvampi lajimäärittely olisi elävöitetty pamfletti.

Tekstistä välittyy se, että kirjailija on sanojensa takana, mutta miten saada mukaan myös lukija?

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 11.7.2011)

Pitkitettyä kohellusta Paasilinnan hengessä

Veijariromaani

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, suom. Raija Rintamäki. WSOY 2011

Ruotsalaisen Jonas Jonassonin romaanissa seikkailee Allan, joka karkaa vanhainkodista juuri ennen satavuotiskahvejaan. Hyvä lähtökohta tilannekomiikalle, mutta yrityksestä huolimatta tarina ei onnistu naurattamaan.

Joku siitä kuitenkin pitää, sillä romaani on käännetty kahdellekymmenelle kielelle.

Karkumatkan alussa entinen räjähdysaineiden asiantuntija Allan ryöstää nuorelta roistolta rahalaukun. Matkan aikana mukaan tarttuu muutama veijaritoveri ja norsu, joiden kanssa paetaan sekä poliisia että rahojaan perääviä roistoja.

Nykytason kanssa vuorottelee Allanin vuonna 1905 alkanut elämäntarina.

Täysin epäpoliittisena henkilönä ja pelkästään eloonjäämistarkoituksessa hän on onnistunut sotkeutumaan kansainväliseen politiikkaan - avustanut Oppenheimeria atomipommin kehittämisessä ja ystävystynyt sitten maailmanvaltioiden johtajien kuten Francon, presidentti Trumanin, Stalinin ja Mao-Tse-tungin kanssa. Näistä aineksista on syntynyt miltei nelisataasivuinen romaani.

Kirjan liepeessä kerrotaan Jonassonin olevan Arto Paasilinnan ihailija. Mainitaanpa se tarinassakin, kohtauksessa jossa Allan tapaa norsun omistajattaren: "Tuo vuolaasti kiroileva, punatukkainen ja uhkeapovinen nainen oli kuin suoraan jostakin Paasilinnan romaanista! Suomalainen ei tosin ollut koskaan kirjoittanut norsusta, mutta sen Benny arveli olevan vain ajan kysymys."

Jonassonin romaanin rönsyily muistuttaakin Paasilinnaa, mutta tämän hersyävää kerrontaa Jonasson ei tavoita. Satavuotiaan seikkailut jää pukerretun tuntuiseksi ylipitkäksi kertomukseksi.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 27.6.2011)

Vaikeasti kontrolloitavissa

Runokokoelma

Sinikka Tirkkonen: Kaunis ehto. ntamo 2010

Sinikka Tirkkosen runokokoelma Kaunis ehto on eräänlainen elämäntarina. Sen keskuksena on proosarunosarja Tunnusmerkit, joka kuvaa mielen murtumista ja rakentumista. Kokoelman ensimmäinen osasto pohjustaa tarinaa lapsuuskuvilla, viimeinen näyttää "ilon tuntomerkit" ja "lohduttavan zenin".

Runot keskustelevat taiteilijoiden ja filosofien kanssa, Sartre ja Tšehov ovat tärkeitä. Mukana ovat myös Anna Ahmatova, Osip Mandelstam ja Edith Södergran - nimet kantavat mukanaan symbolismia, sivullisuutta ja tunnevoimaa. Jungilaisen syvyyspsykologian anima-käsitteen toistumisen voi liittää tiedostamattoman kaaosta tuottaviin voimiin.

Kaunis ehto on varkautelaisen Tirkkosen viides teos. Vuonna 1988 hän sai Runeberg-palkinnon novellikokoelmastaan Luvaton elämä.

Tirkkosen runot etenevät miltei hengästyneesti. Painavat lyhyet päälauseet vuorottelevat pitkien polveilevien lauseiden kanssa. Runoissa on niin runsaasti yksityiskohtia ja assosiaatioita, että teksti on kuin intensiivinen kuvakertomus tai surrealistinen kuvasarja, aukkoinen ja leikkauksiltaan nopealiikkeinen. Esimerkki erään runon lopusta: "...milloin kasvi muuttuu lihaksi ja milloin se tapahtuu. Kosteassa hiljaisuudessa. Viimeisessä huoneessa miesnäyttelijä syleilee nahkavyötä. Miten välttyä olemasta silmä. Kiskojen päällä on iso leipä. Se tärisee. Siitä kirjoitti Sartre. Valkoisessa puvussa Pariisissa. Silloin vielä yksin. Miksi luvut päättyvät jakamattomaan?"

Kaunis ehto ei ole helppo eikä keveä kokoelma. Se on viitteidensä ja yhtä aikaa tiiviin ja rönsyävän ilmaisunsa puolesta painava, jopa raskas. Yksi runoista alkaa näin: "Olen hyvin vaikeasti kontrolloitavissa, kuka voisi taltuttaa lehdossa asustavan animan..."

Kauniin ehdon runot karttavat kontrolloivaa selitystä. Ne kylläkin edellyttävät lukijalta kulttuurista tietämystä, mutta ne antautuvat sellaisellekin, joka lukee niitä piilotajuntaan vetoavana kuvasarjana. Pinnaltaan selkeinä, mutta sisällöltään monimutkaisina ne esittävät todellisuutta kyseenalaistamalla totunnaisen ilmaisutavan. Ne ovat kuin välähdyksiä hetkistä, joiden jatkumo ei perustu ulkonaiselle syy-seuraus -suhteelle.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 13.6.2011)

Kun muistaa sen valon

Romaani

Mirjam Kälkäjä: Pilvenpitelijät - Naisenpuolia asutustiloilla. Mäntykustannus 2011

Eletään sodanjälkeistä aikaa pohjoisessa Vaarankylässä, josta Petsamon siirtolaiset ovat saaneet asuinsijan. Paljon oli siirtolaisille uudesta kodista luvattu, mutta vähän siitä toteutui.

Vaarankylän takkuavaa talvihämärää kirkastaa entisen kotipaikan muisto, jossa kesävalo valaisee sysipimeän talvenkin. "Siksi kai se tuntuu niin pahalta täällä. Kun muistaa sen valon."

Torniolainen Mirja Kälkäjä (s. 1939) , itse Petsamon evakkoja, aloitti tuotantonsa vuonna 1977 romaanilla Petsamolaiset ja on sen jälkeen kirjoittanut romaaneja ja näytelmiä. Pilvenpitelijät on yhteisöromaani., sillä se koostuu muutaman vaarankyläläisen naisen toisiinsa lomittuvista kertomuksista.

Naisten elämä on raatamista - täynnä nostamista, kantamista, keittämistä, lakaisemista, siivoamista ja tiskaamista. Lapsia sikiää, miehet ovat metsätöissä tai tekevät kiljua. Onnekkaimpia ovat naiset, joiden mies ei lyö eikä juo maitotiliä. Silloin tällöin mielialaa nostavat yhteiset iltamat tai juhannusjuhlat.

Tarinoiden näkökulmahenkilöistä nousee taiteellisesti lahjakas Maikki, jonka pyrkimykset jäävät haaveiksi ja joka päätyy asutustilan emännäksi kuten kylän muutkin naiset. Juuri Maikin kohtalon seuraaminen tekee teoksesta romaanimaisen, muuten se olisi kertomuskokoelma. Teos profiloituisi vielä enemmän romaaniksi, jos Maikin osuus toistuisi johdonmukaisemmin. Nyt hänen näkökulmansa aloittaa teoksen, mutta ei lopeta sitä.

Romaanimaista kokonaisuutta hajottaa myös se, että osa enimmäkseen hänmuotoisen teoksen tarinoista on minämuodossa. Näiden minämuotoisten tarinoiden kertoja jää joskus epäselväksi ja sitä joutuu arvailemaan.

Vaikuttavaa on Pilvenpitelijöiden lämpö. Jokin sisäinen ryhti, ehkä Petsamon muisto, pitää nämä naiset pystyssä ja saa heidät uskomaan elämään.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 6.6.2011)