PA060001-normal.jpg

Kaleva 6.10.2014

Poikaa elää kesäänsä

 

ROMAANI

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava 2014.

 

Olli Jalosen (s. 1954) romaani Miehiä ja ihmisiä sijoittuu kesään 1972, joka on sen päähenkilön, seitsemäntoistavuotiaan lukiolaispojan aikuistumisen kesä. Pojan nimestä kerrotaan vain etunimen alkukirjain O.

 

Eletään Kekkosen, Vennamon ja minivoguen aikaa. Vasemmiston hajaannustaistelu käy kuumana, ja sitäkin O. seuraa kiinnostuneena sivusta.

 

Tarina pysyttelee tiiviisti O:n näkökulmassa. On kesätyö peltifirmassa, isä saa sairauden vuoksi potkut, äiti käy siivoustöissä. O. saa ensimmäiset seksuaaliset kokemuksensa ja rakastuu. Kaverin kanssa perustetaan laiton radioasema Saatana, joka musiikin ohella esittää uusiksi editoituja Kekkosen puheita. Nuorelle sukupolvelle Kekkonen ei enää ole jumala.

 

Äidinkieli ja kirjoittaminen kiinnostavat. Jo talvella O. on huomannut kertovansa muille sellaista, mitä ei ole tapahtunut mutta mikä on "melkein totta".

 

Silti hän miettii lukion keskeyttämistä, jotta voisi ansaita osan perheen elantoa.

 

Romaanin nimi viittaa John Steinbeckin pienoisromaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jolla on osuus tarinassa. Steinbeckin romaanin keskiössä on mieskaksikko, joista toinen on kehitysvammainen ja jonka hänen kaverinsa joutuu suojellakseen surmaamaan.

 

Jalosen tarinassa O. saa peltifirmassa parikseen Rekun, jolla on miehen voimat mutta lapsen mieli. Rekkua kiusataan, ja muita tarkkaileva O. ryhtyy suojelemaan häntä.

 

Kesän aikana O. huomaa vanhempiensa vanhenemisen ja oman kasvamisensa. Hän ei ole enää lapsi, jolle vanhemmat säätävät kotiintuloajat.

 

"Siinä päivässä on raja, minä päätän nyt koska tulen tai en tule. Niin tuntuu ja tiedän sen varmasti. Tiedän että myös äiti ja isä tietävät sen niin kuin sellainen kohta olisi merkitty kalenteriin vuosia etukäteen ja kaikki kolme tiedämme sen nyt."

 

Romaanin alku peltifirman töissä saa romaanin alkaamaan hitaasti, mutta sitten tarina alkaa vetää. Kerronta jatkuu hidastempoisena eikä lukujen välillä juuri ole leikkauksia - seuraava luku jatkuu siitä, mihin edellinen päättyy - mutta kun tempoon tottuu, huomaa että yksityiskohtaisessa työn kuvauksessa on yhtymiä Antti Hyryyn ja lakonisessa ilmaisussa Antti Tuuriin.

 

Sympaattista on O:n erittelevä, mietiskelevä minäkerronta, jossa Jalonen on taitavasti yhdistänyt nuoren ihmisen kielen ja empaattisen aikuisen havaintokyvyn.

 

Tarina päättyy sen verran avoimesti, että nuorelle O:lle jää toivomaan kaikkea hyvää.

 

Kiehtovaa on 70-lukua eläneelle lukijalle romaanin yksityiskohtainen ja havainnollinen ajankuva. Se nostaa mieleen mieleen omiakin muistoja.

 

Marja-Riitta Vainikkala