Kaleva 3.9.2018

 

Kun mikään tyydytys ei ole tarpeeksi

 

ESSEEKOKOELMA

Antti Hurskainen: Suru ei toimi. Siltala 2018.

 

Antti Hurskainen (s. 1986) aloittaa kokoelmansa Donald Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi, ja jatkaa sittenkulttuurisemmilla nimillä Kafkasta Knausgårdiin ja Lordista Miki Liukkoseen.

 

Käsittelyn saavat myös esimerkiksi Pentti Saarikoski (retosteluesteetikko), Juice Leskinen (kaljamessias) ja Christer Kihlman, jota Hurskainen pitää Euroopan ehkä oivaltavimpana alkoholikirjailijana.

 

Suru ei toimi on Antti Hurskaisen neljäs teos. Sen esseet sivuavat eräänlaisia addiktiota, joissa mikään tyydytys ei oletarpeeksi. Riippuvuuden lähde voi olla alkoholi tai suru, jonkin puute tai julkisuuden tavoittelu. Se voi olla myös onttojulkisuusbrändäys, jolla tavoitellaan vähän kaikkea.

 

Esseen Baby, olkaamme siis suomalaisia keskiössä on Ville Valo ja HIM-yhtye, jonka "kansainvälistä suomalaisuutta"kirjoittaja ironisoi: "Suomalaisuutta englanniksi tulkitseva laulaja on kuin juhlapuhuja, jonka sepalus repsottaa auki."

 

Hurskainen siteeraa Valoa: "Kun me valittiin englanti orkesterin kieleksi, tottakai idiksenä oli että mikään ei riitä." Vaikkasaavutukset ovat suuria, palvotuksi tulemisen halu vaatii yhä lisää.

 

Saman addiktion Hurskainen tunnistaa myös itsessään: "kirjoittaessani, lukijoita kohti kurkottaessani, pyrin tekemäänvaikutuksen."

 

Hän ei usko puheisiin suosion tavoittelun ulkopuolisesta kirjoitusnautinnosta.

 

Niminovelli kertoo omakohtaisesti surusta, joka kirjoittajalle on vanhempien avioero hänen ollessaan 12-vuotias.

 

Kirjoitus alkaa sateisesta yöstä ja vanhempien riidasta. Sitten seuraa varsin esseemäinen polveilu: Titanic, HannahArendt, taiteilijan ahdistus, Abba-yhtyeen jäsenten musiikki ja avioerot sekä viite Ingmar Bergmaniin, paluu omiin vanhempiin, kotitekoinen pizza, kirjailija Juha Mannerkorven teos Jälkikuva, kaiken lamauttava menetyksen tunne,nykyhetki ja sade - yhteisenä nimittäjänä surun olemus.

 

Suru ei johda mihinkään, sillä ei ole olemassa muunlaista kuin banaalia surua, Hurskainen sanoo.

 

Antti Hurskainen on täydellinen esseisti.

 

Hän kärjistää, on nopea, nostaa ristiriidat, on armoton myös itselleen, haastaa ja kysyy, mutta jättää vastaamisen lukijalle.

 

Hän on valistunut ja kulttuuritietoinen, hänen tekstinsä mutkittelee ennakoimattomasti mutta johdonmukaisesti. Hänenkieltään on nautinto lukea.

 

Tämä kyseenalaistamisen menetelmä tuo välistä mieleen Juha Hurmeen ja etenkin hänen teoksensa Niemi.

 

Ei väliä, vaikka lukija jälkeenpäin havahtuu miettimään, mitä esseisti Hurskainen oikein sanoikaan.

 

Hän sanoi jotain tärkeää ja sanoi sen hyvin, mitä se oli?

 

Ehkä Hurskainen esseistinä on avaaja - kuin kirurgi, joka leikkauksen tehtyään jättää haavan sulkemisen muidenhoidettavaksi.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA