V%C3%A4is%C3%A4nen.jpg

Kaleva 4.5.2020

 

Kielellisiä yllätyksiä, tanssivia lauseita

 

 

KERTOMUSKOKOELMA

 

Hannu Väisänen: Märkä turbaani. Otava 2020.

 

 

Onko Hannu Väisäsen Märkä turbaani romaani vai kertomuskokoelma? Ehkä eniten niiden yhdistelmä.

 

Tarinoiden kertoja 13-vuotias Anatole-poika asuu isänsä kanssa Pariisin La Défensen kaupunginosan korkeassa tornitalossa ja tarkkailee sen ihmisiä ja elämää.

 

Erikoisuuksia löytyy. Niminovellin kiukkuinen yläkerran rouva hajottaa vasta remontoidun asuntonsa hakulla ja kulkee märässä turbaanissa, koska on niin masentunut rakkaudesta että väittää tukkansa suoristuneen. Toinen asukas Nizzan tyttö saa lempinimen Pitsiruhtinatar, joka sittemmin vaihtuu Nettihuoraksi kun hänen todellinen elinkeinonsa paljastuu.

 

Harmaasilmäinen herra laskee kaksi kertaa päivässä juosten talon portaat 37 kerrokseen ja saa aina saman lukumäärän, pedon luvun 666. Silti hän ei voi lopettaa laskemista.

 

Eikä kuitenkaan kestäisi kauan, kunnes jokainen tornin asukas tajuaisi, että märkää turbaania kantava nainen, valkoista alkoviaan esittelevä pitsiruhtinatar ja portaita intohimoisesti laskeva herra oli tehty juuri niistä samoista aineksista, joita itse kukin yritti viilalla, harjalla ja kemikaaleilla irrottaa itsestään.

 

Anatolen kertomuksissa talosta syntyy yhteisö, sillä samat henkilöt näyttäytyvät eri tarinoissa, pää- tai sivuosassa. Väliin hän vierailee äitinsä luona maaseudulla ja huomaa, etteivät kaupungin ja maaseudun elämä juurikaan eroa toisistaan.

 

Teoksen kerronta ei ole vain nuoren pojan huomioita, sillä Anatolen ääneen yhdistyy teoksen tekijän kertojanääni. Syntyy kiehtova näkökulma, jossa pojan huomiot liittyvät aikuismaiseen pohdintaan elämän merkityksistä. Yksityiskohtia löytyy kaikkialta kuten tornitalon rakenteesta.

 

Parasta on kun ei ajattele putkistoa. Käsi alkaa vapista joka kerran, kun hana on näkyvissä. Riittää kun valehtelee itselleen, että putket on tehty kumista./.../ Asukkaat elävät huoneistoissaan ja unohtavat täysin, että kaikki todella jännittävä tapahtuu juuri noissa huojuvan tornin huojuvissa putkissa.

 

Väisäsen kerronta on täynnä kielellisiä yllätyksiä. Lauseet polveilevat ja tanssivat, ottavat sivuaskeleita jotka kaikki kuitenkin palaavat pääjuoneen. Tyyli on tenhoavan kuvallista ja täynnä yksityiskohtia, ja kaiken tämän liikkeen lisäksi myös mietiskelevää.

 

Kuten aiemmissa teoksissakin juuri tämä yhtä aikaa pintaa ja syvyyttä sisältävä tyyli viehättää Väisäselle ominaisessa kerronnassa.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA