maanantai, 27. maaliskuu 2017

Hannu Väisänen: Esi-isät (2017)

V%C3%A4is%C3%A4nen%2017.jpg

 

Kaleva 27.3.2017

Satuja aikuisille

 

KERTOMUSKOKOELMA

Hannu Väisänen: Esi-isät. Otava 2017.

 

Ihmiset ovat barbaareja ja rohmuja, mutta syy ei ole heidän vaan esi-isien, niiden joita ihmiset palvovat jumalinaan. Nämä Esikartanossa asuvat olennot ”ovat se likainen sammio, josta ihmiset ammentavat heikkoutensa.” Näin Hannu Väisänen esittelee Esi-isät-kokoelman henkilöt.

 

Väisänen ironisoi ihmisluonteen heikkouksia marssittamalla esiin värikkäitä hahmoja, joiden kateus ja vallanhimo säätelee ihmiskunnan elämää. Joukkoon kuuluvat kiukutteleva ja öljyä rakastava Oili-täti, ikuinen neitsyt Häätiäinen, keimaileva Kurmitsa, jumalten herkuksi uhrattuja hattaroita valmistava Hamppu-setä, syntymähumalassa koheltava Hiprakka ja muut kekseliäästi nimetyt persoonat.

 

Samaan tapaan ihmisluontoa ovat tutkineet antiikin filosofi Theofrastos kokoelmassa Luonteita ja nykykirjailija Elias Canetti kokoelmassa Avainkorva. Theofrastos kuvasi ihmisen teeskentelyä ja julkeutta opetusmielessä, Canetti taas kehitteli luonnetyyppejä humoristisempaan ja surrealistisempaan suuntaan.

 

Väisäsen tarinat ovat enemmän Canettin linjoilla. Yksi niistä on luomiskertomus Suuren Kurakon sulamisesta kaksikymmentäseitsemäntuhatta vuotta sitten. Silloin esi-isät tupsahtivat maailmaan räyhäämään ”kuin kutsumattomat häävieraat” ja saivat ihmiset ahneiksi, irstaileviksi ja varasteleviksi. ”He sotivat, harjoittavat orjakauppaa, katkovat toistensa päät. Mutta mikään siitä ei ole heidän vikansa.”

 

Esi-isien Esikartanon ja ihmismaailman lisäksi kertomusten piiriin kuuluu myös Kuolinpesä, joka on vainajain valtakunta.

 

Kuolleet eivät voi liikkua, mutta odottavat innokkaasti esiäiti Emokin jokavuotista vierailua, jolloin he saavat tuliaisensa elävien puolelta: vanhoja aikakauslehtiä, kuolinilmoituksia, entisiä passeja, kellastuneita valokuva-albumeja ja ristisanatehtäviä: ”kaikkea, mitä kuolleet käyttävät aikaa tappaakseen. Vainajat, olivatpa he sitten miten hapertuneita ja käärinliinojensa sitomia tahansa, kaipasivat lukemista, kevyitä askareita, jotakin mitä katsella ja selailla.”

 

Tarinoissa on myös romantiikkaa. Esiäiti Laina - sormeton mollamaija jolla on hyvä laskupää - ja punasteleva esi-isä Nolo ovat Esikartanon Romeo ja Julia, joiden näyttää olevan mahdoton saada toisiaan.

 

Esi-isissä Väisänen on kirjoittanut satiirisia satuja, joissa on kielileikittelyä ja yhteiskuntakritiikkiä.

 

Ryhtyessään esi-isien palvontaan ihmiskunta on menettänyt saavutuksensa kuten lukutaidon ja palannut keskiaikaan. Riitelevät esi-isät yhtä lailla kuin riitelevät ihmiset syyttävät toisiaan varkaudesta, uskottomuudesta, kavalluksesta, ylipainosta, noituuden harjoittamisesta ja kaikenlaisesta vilpistä.

 

Hannu Väisäsen kuvitus tekee hahmoista inhimillisen hellyttäviä ilkeyksineenkin.

 

Esi-isät on sekä tarina- että kuvakirja, mistä ilmentää kirjan ulkoasukin. Kuvat ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisen raadollisuuden tarinaa omalla tavallaan.

 

Tarinat etenevät verkkaisesti. Särmää siihen tuovat kielileikittely ja tilannekomiikka. Elämä näyttäytyy tragikomediana, jossa aikakaudet toistavat itseään ja ihmiskunta kipuilee ajan pyörän otteessa.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

maanantai, 13. maaliskuu 2017

Jarno Mällinen: Kotirintama (2017)

M%C3%A4llinen.jpg

Kaleva 13.3.2017

 Kaleva 13.3.2017

 

Se toinen sota tarkkasanaisesti kuvattuna

 

ROMAANI

Jarno Mällinen: Kotirintama. Like 2017.

 

Kotirintaman päähenkilö, noin kymmenvuotias Joonas, on yksinäinen ja herkkä lapsi.

 

On kesä 1941. Joonas muuttaa isänsä kanssa etelästä pohjoiseen. Taakse jäävät entinen koti ja kauppa, jota äiti oli hoitanut. Nyt on äiti kuollut, eikä Joonas ymmärrä miksi.

 

Vaikeneva isä on kömpelö lähentymisyrityksissään eikä vastaa pojan kysymyksiin, vaan piilottelee omassa surussaan vanhan kodin muistoja.

 

Äitiä ikävöivällä pojalla on muistoja entisestä elämästä. ”Täysiä hyllyjä, kenkien kopinaa, lempeä hymy, loputon kesä. Hän itse leikki lattialla puutiskin alla, aikuiset toimittivat tasaisella äänellä aikuisten asioita, eikä isää näkynyt missään. Ei tarvinnutkaan: riitti kun näki äidin.”

 

Joonas elää epätietoisuudessaan. Mitä äidille tapahtui, mistä he ovat saaneet uuden kodin, ketkä asuvat mökissä tien toisella puolen? Keitä ovat kaksi poikaa, jotka ahdistelevat ja kiusaavat häntä?

 

Hän ihmettelee myös kaukaa kuuluvaa tykkien jylinää. Jatkosota on alkanut, mutta miksi isä ei ole rintamalla kuten muut miehet, vaan käy työssä patotyömaalla ”ruununraakkien” joukossa?

 

Sotaa ja kotirintaman elämää tuskin on aiemmin kuvattu tästä näkökulmasta. Joonas käy omaa yksittäistä taisteluansa. Salaisuudet kasaantuvat, ja lopulta hänestä tuntuu, että todellisuus on pelkkä kuvajainen.

 

Riipaisevalta tuntuu lapsen hätä ja hänen keksimänsä selviytymiskeinot. Isän kyvyttömyys kohdata poikansa ei ole julmuutta, vaan kömpelyyttä. Siihen tarinan loppu tarjoaa armahtavan ratkaisun.

 

Kotirintama on oululaisen Jarno Mällisen (s. 1965) kolmas romaani.

 

Mällisen kerronta on tarkkasanaista ja mietiskelevän kuvauksellista - ilmaisua, josta väliin tulee mieleen Antti Hyry.

 

Näkökulmahenkilö Joonas näkee maailman havaintojen ja aistimusten kautta ja koettaa lapsen ymmärryksellä löytää selityksiä pelolle ja kuolemalle.

 

Kuvaus on hidastava kerrontamuoto ja ilmentää sellaisena lapsen tässä ja nyt -maailmaa. Paikoin kerronta kuvauksenakin tiivistyy nopeiksi välähdyksiksi, mikä tuo mukanaan vahvan läsnäolon tunnun.

 

Kotirintama on 168-sivuisena suppea, mutta intensiteetissään avara romaani.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 20. helmikuu 2017

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus (2017)

Mazzarella%2017.jpg

Kaleva 20.2.2017

Se kaikkein oleellisin kysymys vailla vastausta

ESSEETEOS

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus, suom. Raija Rintamäki. Tammi 2017.

 

Merete Mazzarella tarttuu uusimmassa teoksessaan Elämän tarkoitus perimmäiseen kysymykseen. Teos ei odotettavasti anna lopullista vastausta. Sen sijaan se laittaa lukijan tutkiskelemaan omia arvojaan ja valintojaan.

 

Elämän tarkoitusta tuskin koskaan saa tietää, mutta oman elämän mielekkyyttä voi kukin pohtia. Mazzarella uskoo arjen ja arkisten havaintojen arvostamiseen.

 

Mazzarella kirjoittaa tuttuun tapaansa omakohtaisesti ja yleistajuisesti muun muassa maailmankuvasta, pahuudesta, anteeksiannosta ja myötätunnosta.

 

Luvussa Credo hän kuvaa omaa elämänkäsitystään. Hän ei usko, että elämän tarkoitusta tarvitsisi pohtia kaiken aikaa. On kuitenkin elämänvaiheita, joissa niin täytyy tehdä.

 

...uskon kirjallisuuden - ja humanististen aineiden yleensäkin - voivan auttaa meidät alkuun keskustelussa elämän tarkoituksesta ja sitä myöten ihmisluonnosta, siitä mitä tarkoittaa olla ihminen.”

 

Teos sisältää runsaasti kulttuurisia ja kirjallisia esimerkkejä. Mazzarella viittaa filosofeihin ja kirjailijoihin ja etenkin pahuutta käsitellessään holokaustiin ja lehtien murhauutisiin. Kauhistuttavimmilta tuntuvat lasten tekemät surmatyöt.

 

...omalta osaltani ajattelen, että pahuus on nähtävä valinnan, sattuman ja kohtalon vyyhtinä. Myös huonot motiivit - kuten pahantahtoisuus tai kostonhalu - tekevät pahuuden mahdolliseksi ymmärtää. mutta useimpien mielestä tappaminen tappamisen vuoksi vaikuttaa käsittämättömältä.”

 

Mazzarellan esimerkkinä on myös Utøyan joukkoampuminen ja Anders Breivik.

 

Sattumaa ja kohtaloa käsitellessään Mazzarella kysyykin: miten vapaasti ihminen valitsee? Kuinka suuri riski on kohtalon kuljettamana joutua esimerkiksi terroristi-iskun kohteeksi kuten kirjailijalle perheineen oli eräällä lomamatkalla tapahtua?

 

Mazzarella on ahkera julkaisija - teoksia ilmestyy miltei vuosittain. Ehkä siksi Elämän tarkoituksessakin on edellisistä kirjoista tuttua ainesta ja siten ajoittaista toistoa.

 

Kirjalliset esimerkit ja viittaukset lujittavat teoksen tietopohjaa kuten yleensäkin esseemuodossa, joka on liukuva laji faktan ja subjektiivisen kokemuksen välillä.

 

Toisaalta niiden runsaus katkoo kirjailijan omakohtaista pohdintaa, jota olisi kiinnostava lukea enemmänkin.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 8. helmikuu 2017

Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016)

Statovci.jpg

Kaleva 5.12.2016

Voin valita, mikä olen, voin valita nimeni

 

ROMAANI

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

 

Albaniasta paennut Bujar ylittää rajoja. Hän vaeltaa maasta toiseen ja identiteetistä toiseen. Hän vaihtaa nimeä, sukupuolta ja kansallisuutta suojautuakseen ja leikkiäkseen eri minuuksilla.

 

Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti vain avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.”

 

Se, mitä ihmiset luulevat toisesta, on Bujarin mukaan vain heidän rakennelmaansa ja oletustaan.

 

Teini-ikäinen Bujar on lähtenyt kotikaupungistaan Tiranasta ystävänsä Agimin kanssa 1990-luvun alussa, kun Albania romahti ja elämä kävi vaikeaksi.

 

Tie käy Roomaan, Berliiniin, Madridiin, New Yorkiin ja lopulta vuosikymmen myöhemmin Helsinkiin, joka näyttää olevan matkan päätepiste.

 

Vaikutelma Suomesta on ankea: ”On kuin suomalaiset eivät näkisi, miten etuoikeutettua elämää he elävät, kuin he eivät olisi kuulletkaan maailmasta kotimaansa ulkopuolella.”

 

Helsingissä Bujar tutustuu transsukupuoliseen teologian opiskelijaan Tanjaan, joka on tyttö pojan ruumiissa.

 

Erilaisuus on ensimmäinen asia, joka huomataan, ihan kuin se olisi rikos, Tanja sanoo. Hänestä tulee Bujarin rakastettu, joka palvelee miestä ”kuin albanialainen vaimo” eikä vaadi tältä muuta kuin läsnäoloa.

 

Tiranan sydän on Suomeen Albaniasta kaksivuotiaana muuttaneen Pajtim Statovcin (s. 1990) toinen teos.

 

Esikoisromaani Kissani Jugoslavia voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014 ja on sen jälkeen käännetty useille kielille. S

 

Esikoisesta on tekeillä näytelmäsovitus Kansallisteatteriin.

 

Statovcin romaaneissa on paljon samaa. Keskiössä on marginaalisuus pakolaisena ja homona. Molemmat teokset käsittelevät toiseutta ja mahdollisuutta valita oma minuutensa.

 

Bujar on valinnut liukuvan identiteetin, joka antaa myös mahdollisuuden käyttää hyväksi toisten minuuksia - eikä hän vältä niin tekemästä.

 

Tiranan sydän lähestyy esseeromaania siinä, että sen pääasia on teema, jolle vaellusromaanimainen rakenne alistuu. Eri kaupunkeihin sijoittuvat jaksot toimivat omina kokonaisuuksinaan, kuin laajoina novelleina.

 

Vaikuttavaksi romaanin tekee se, miten se käsittelee identiteetin etiikkaa. Tämä teema on avarampi kuin aiheena oleva toiseus, sillä se koskee niin marginaalissa kuin sen ulkopuolella eläviä.

 

Jos ihminen on vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa, miten hän sen tietäessään valitsee?

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

keskiviikko, 23. marraskuu 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (2016)

 

Korhonen.jpg

Kaleva 23.11.2016

 

Yksi teko, ja kaikki sen jälkeen seurausta

 

FINLANDIA-EHDOKAS

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016.

 

Arkiseksi muuttunut avioliitto, vaimonryöstö, sotapelit, luonnonvalinta ja perisynti sekä päihdepotilaat ja 1970-luvun alussa syntyneiden saaga.

 

Nämä ovat Riku Korhosen (s. 1972) Emme enää usko pahaan -romaanin ainekset.

 

Darwinilainen evoluutioteoria ja kristillinen perisyntioppi ovat lähellä toisiaan, koska ne molemmat varoittavat ihmistä hänestä itsestään.

 

Romaanin tarina kertoo nelikymppisestä sotapeliyrittäjä Eerosta, joka päättää piristää avioliittoa kidnappaamalla päihdetyöntekijänä työskentelevän vaimonsa Ainon.

 

Avuksi hän pyytää vanhan kaverinsa Larin, älykön joka inhoaa väkivaltaa ja jolla kuitenkin on tahattomia väkivaltakuvitelmia.

 

Eeron idean taustalla on todellisuudessa vuonna 2009 tapahtunut sieppaus, jossa turkulainen mies piti vankina helsinkiläistä perijätärtä ja vaati tästä lunnaita.

 

Seitsenkymmenluvun lapset ovat aikuistuneet aikaan, jossa varallisuuserojen kasvu aiheuttaa rikkaille todellisia riskejä, mikä taas luo työtä turvallisuuspalveluille.

 

Toisaalta sieppausnäytelmistä kuten sotapeleistäkin on tullut korkean luokan bisnes: jännitystä kaipaava voi ostaa vaimonryöstön siihen erikoistuneelta firmalta.

 

Pahana pidetystä on tullut kauppatavara.

 

Pelienrakentaja Eero on suunnitellut kidnappauksen perehtymällä antiikin neidonryöstömyytteihin ja laatinut mielestään toimivan peliskenaarion.

 

Toimivaksi suunniteltukaan ei aina toimi, ja niin juuri tässä käy.

 

Vaimonryöstöjuonen toiminnallisuus lipsahtaa pysäyttävään maisemakuvaukseen silloin, kun draaman kaaren olisi hyvä vielä jatkua.

 

Laajat taustoitukset 1970-luvun lasten aikuistumisesta ja päihdepotilaiden kohtaloista kuulostavat raportoinnilta. Teoretisointi vie voimaa fiktiolta.

 

Kielellisesti romaanissa on nautittavia hetken lävistyksiä, kuten kohdassa jossa aviopari tuokioksi löytää toisensa heidän lastensa mekkaloidessa pihalla: ”...he kaksi halasivat eteisessä sulkeutuneina ja vapisevina kuin autistit aavikkojuoksun maalissa, ja se suudelma, miten satuttava, voimaton kyynelten kastelema puolilihallinen ele, joita voisi myydä Siwan kelmupakkauksessa oranssilla kolmenkymmenen prosentin alennustarralla eivätkä edes eläkeläiset ostaisi.”

 

Emme enää usko pahaan on vahva eettinen kannanotto ja jännittävä tarina, joka sitoo yhteen monia lankoja. Ongelma on siinä, että lankoja on liian monia, sillä romaani olisi hyötynyt tiivistämisestä.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA