maanantai, 20. elokuu 2018

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen (2018)

P%C3%A4%C3%A4skynen.jpg

 

Kaleva 20.8.2018

 

Kukaan ei näe minua, kukaan ei tunne minua

 

ROMAANI

 

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018.

 

"Todellisella elämälläni ei ole tarinaa. Ei suuntaa, ei viivoja. Vain avara tila jossa minun olisi pitänyt olla, mutta siellä ei ollut ketään."

 

Markku Pääskysen yhdeksäs romaani Hyvä ihminen alkaa tilanteesta, jossa 21-vuotias minäkertoja tarjoaa aamuöisessä Helsingissä kodittomalle miehelle tupakan ja tajuaa, että hänen kutsumuksensa on auttaa vähäosaisia.

 

Opintolainan rippeet riittävät Euroopan-matkaan, jonka aikana on tarkoitus löytää elämän suunta.

 

Vuosia myöhemmin kertoja on perheenisä ja sosiaalityöntekijä Helsingissä. Hänestä on tullut hyvä ihminen.

 

Tarina etenee arkisten ja miltei pitkästyttävien yksityiskohtien kautta.

 

Kertojan elämää leimaavat sattumanvaraisuus ja sivullisuus. Hän ei kerro oikeaa nimeään, vain inhoamansa lapsuuden lempinimen Rakku. Hän ei pysty tunnistamaan itseään: "Olin poika ja sitten minusta kasvoi mies vaikken tiennyt mitä sukupuolta olin."

 

Häneltä tuntuu puuttuvan minuus. Hän kirjoittaa päiväkirjaa kuin oman elämänsä tarkkailijana ja pelkää, että päiväkirjan kadotessa katoaisivat muistotkin. Hän kirjaa tapahtumia jotta näkisi kokonaisuuden, ja silti hän läheistensä mielestä muistaa väärin.

 

Elämäntarinan kirjoittaja muovaa elämänsä juonta, joka syntyy tarinaan valituista tapahtumista. Kun valitaan toiset tapahtumat, juoni muuttuu.

 

"Kaksi ihmistä näkee aina yhdestä tapahtumasta kaksi eri muunnelmaa, ja syntyy kaksi eri tapahtumaa joilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin sama aika ja paikka", kertoja toteaa. Oman elämänsä valintoja hän on arponut tarotkorteilla.

 

Kun kertoja 1990-luvun alussa lähtee etsimään itseään, laskusuhdanne sinkoaa ihmisiä yhteiskunnan laitamille Suomessa. Tarinan lopussa nykyaikana hän on 44-vuotias pakolaistyöntekijä ja lehdet kirjoittavat leipäjonojen kasvamisesta. Pyrkimys hyvään ei auttanut, minuus ei eheytynyt ja toiset näkevät kertojassa eri ihmisen kuin hän näkee itsessään.

 

Eksistentiaalinen ahdistus ei helpota. Kertoja on valehdellut niin itselleen kuin muille, ja elämän saldoksi tuntuu jäävän tyhjyys, jossa kukaan ei näe eikä tunne häntä.

 

Näkymä tuntuisi toivottomalta, ellei romaanissa kuitenkin olisi ironiaa ja runollista intensiivisyyttä.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 6. elokuu 2018

Merete Mazzarella: Alma - Edelläkävijän tarina (2018)

Mazzarella%2018.jpg

Kaleva 6.8.2018

Nainen, joka ei halunnut olla miehen peili

 

ELÄMÄKERTAROMAANI

Merete Mazzarella: Alma. Edelläkävijän tarina, suom. Raija Rintamäki. Tammi 2018.

 

Merete Mazzarellan Alma on kiehtova tarina ajasta, jolloin naisen oli anottava Venäjän keisarilta vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopistoon opiskelemaan.

 

Alma Söderhjelm (1870-1949) oli Viipurissa syntynyt suomalainen historiantutkija ja kirjailija, Suomen ensimmäinen naisprofessori ja kolmas suomalainen nainen, joka väitteli tohtoriksi. Häntä paheksuttiin, sillä naisen tehtävä oli päätyä perheenäidiksi ja kotihengettäreksi.

 

Alma ei avioitunut, mutta oli vapaan rakkauden puolestapuhuja ja toteutti sitä elämässään. Miehistä hän piti, varsinkin itseään nuoremmista.

 

Olen rakastanut turhuuksia ja kauniita vaatteita, olen halunnut olla miehen vertainen, en tänä päivänäkään tiedä miten sen ilmaisisin - toisenlainen versio miehestä, mies joka on pysynyt naisena ja ymmärtää miehiä naisen tavalla?”

 

Romaani kuvaa Alma Söderhjelmin viimeistä elinvuotta Saltsjöbadenin parantolassa Ruotsissa, joka maana miellytti häntä enemmän kuin synkkämielisyyteen taipuva Suomi. Isänmaanystävä hän silti oli ja avusti aktiivisesti kansalaissodan aikaista jääkäriliikettä.

 

Alma oli taustaltaan yläluokkainen ja isän puolelta aristokraatti.

 

Aikuisena hän sai kirjeen venäläiseltä lapsuudenystävältään Šuralta: tämä oli allekirjoittanut viestin koko nimellään Aleksandra Kollontai - aatelisneidistä oli tullut Leninin läheinen apulainen.

 

Poliittisista syistä Alma ei halunnut elvyttää ystävyyttä. Suomen ystäviin kuuluivat Järnefeltin ja Sibeliuksen lapset, joista Janneen - Jean Sibeliukseen - hän ihastui ”kuten kaikki muutkin nuoret naiset”.

 

Ruotsin-ystäviä oli aikakauden koko kulttuuriväki, ylhäisimpänä heistä runoilijaprinssi Vilhelm.

 

Romaani vetää kuin jännitystarina. Draamallista huipennusta siinä ei ole, mutta Alman viimeisen elinvuoden nykyhetken vuorottelu muistojen kanssa imaisee mukaansa.

 

Imua lisää, että älykkään ja poikkeuksellisen naisen vaiheikas tarina on tosipohjainen. Jälkisanoissa Mazzarella kertoo käyttäneensä lähteinä Alma Söderhjelmin muistelmia sekä kirjeitä ja päiväkirjoja.

 

Merete Mazzarella ei tapaa teoksissaan käyttää jakoa lukuihin. Almakin on jaksotettu vain tähdenväleillä. Tämä lievä raskassoutuisuus ei haittaa, koska romaani tuo päähenkilönsä esiin elävänä, uskottavasti ristiriitaisena ihmisenä, jonka ironiantajua ei vanhuus ja lievä katkeroituminen ole tuhonnut.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 18. kesäkuu 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)

Saara%20Turunen.jpg

 

Kaleva 18.6.2018

Yksi vuosi yksinäisen esikoiskirjailijan elämästä

 

ROMAANI

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018.

 

Sivuhenkilö on romaani esikoiskirjailijan vuodesta. Siihen kuuluvat suuret odotukset kirjan ilmestyttyä, pettymys hiljaisuuteen ja etenkin ”maan huomattavimman päivälehden” kritiikkiin ja lamaannus, kunnes vuoden lopuksi tulee ilmoitus esikoisromaanipalkinnosta.

 

Tappion tunnon hetkien jälkeen palkinnon voittaminen tuntuu kummalliselta. Tässäkö se oli?

 

Palkinnon jälkeen hiljaisuus esikoisromaanin ympärillä päättyy, ja nyt kirjailijalle tulvii esiintymispyyntöjä.

 

Olin kai kuvitellut, että kaikella sillä olisi paljon enemmän väliä. Mutta nyt hymähdän. Parempi, etten tiennyt mitä oli tuleva.”

 

Saara Turunen (s. 1981) on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä, jonka esikoisromaani Rakkaudenhirviö sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2015.

 

Kirjan takakannen mukaan Sivuhenkilö on tarina yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se on siis romaani, jossa on omaelämäkerrallisia aineksia.

 

Turunen ei ole nimennyt päähenkilöä.

 

Hän on taiteen maisteri, nainen, minäkertoja, joka tarkkailee sekä omaansa että kirjallista elämää syrjästäkatsojana.

 

Romaanin nimen ”sivulla” voisi olla kaksoismerkitys, jos se viittaisi kirjoitettuihin sivuihin.

 

Romaanin minä viettää hiljaista elämää asunnossaan, jossa on vain patja, huonekasveja ja toisen tyhjän huoneen katossa koukku edellisen asukkaan jäljiltä.

 

On muistilappuja seuraavaa romaania varten, mutta mitä niistä pystyisi kirjoittamaan?

 

Hän miettii kirjoittavansa teoksen, jonka kehyksenä on jokin ajanjakso, tapahtumien sarja ja tunnemyrskyn dramaturgia, kamppailu ja asian ylitse pääseminen. Juuri niinhän Saara Turunen on Sivuhenkilönsä toteuttanut.

 

Kirjallisen elämän pohdinnan ohella kertoja tarkkailee omaa yksinäisyyttään ja ikäistensä naisten toisenlaista elämää. Näillä on mies, perhe ja vauvapuheet.

 

Hän pohtii kirjallisuuden kaanonia, kuinka sen pääosassa ovat miespuoliset kirjailijat ja kuinka naispuolisia kirjailijoita on niin harvoin nostettu klassikoiksi.

 

Romaani kulkee tyynen toteavaan, assosiatiiviseen tyyliin, jossa arjen tapahtumat, mielikuvat ja muistot vuorottelevat. Kerronnan toteavuus tekee siitä tiiviin ja sen myötä painokkaan.

 

Yhtä vaikuttava on ironia, joka suuntautuu kirjallisen elämän ilmiöihin - kirjallisuuskritiikkiin, markkinointitilaisuuksiin, messuihin ja matineoihin.

 

Olin tottunut ajattelemaan, että kirjallisuudessa olisi jotakin ylevää ja hienoa, jotakin sellaista, joka singauttaisi ihmisen arjen yläpuolelle, jonnekin sielujen syvyyksiin. Mutta nyt kaikki sellainen on hävinnyt. Minut on ainoastaan singottu tähän junanvaunuun, jossa leijuu kosteista kengistäni kantautuva märän koiran haju.”

 

Tarinan lopussa minäkertoja päättää kirjoittaa kirjoittamisesta ja itsensä kadottamisesta.

 

Saara Turusen Sivuhenkilö tuntuu olevan päätöksen tulos, romaani jonka raikas etsiskelevä tyyli ja kirpeä ironia tuovat uudenlaista näkökulmaa kirjailijan työhön.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 6. kesäkuu 2018

Patti Smith: Omistautuminen (2018)

Patti%20Smith.jpg

 

Kaleva 6.6.2018

 

Kirjoitamme, koska emme voi vain elää

 

ESSEE-TEOS

 

Patti Smith: Omistautuminen, suom. Antti Nylén. Siltala 2018.

 

Patti Smithin (s. 1946) pieni esseeteos Omistautuminen kuvaa hänen kirjailijantyötään.

 

Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyessämme kesyttämään itsepäistä varsaa. Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia.”

 

On kirjoitettava, koska pelkkä eläminen ei riitä.

 

Yhdysvaltalainen Smith tunnetaan ehkä enemmän muusikkona kuin kirjailijana. Hänen ensilevynsä Horses (1975) on rockin klassikko. Muusikkona hän on Suomessa esiintynyt useaan kertaan, viimeksi Turun Ruisrockissa vuonna 2016.

 

Omistautuminen jakautuu kolmeen osaan. Laajin on keskimmäinen osa, nimitarina.

 

Se on traaginen novelli nuoresta tytöstä joka omistautuu luistelemiselle, ja nelikymppisestä antiikkikeräilijästä joka haluaa omistaa tytön. Tarina vertautuu taiteilijan omistautumiseen työlleen, sen vaatimuksille ja vapauden ja yksinäisyyden kaipuulle

 

Novellia kehystävä essee jakautuu kahtia, osiin Miten mieli toimii ja Uni ei ole unta. Essee sisältää pohdintaa ja muistoja kirjailijantyöstä, runoja ja valokuvia.

 

Smithin esseetyyli on sekä läheisen rentoa että runollista. Tuntuu kuin hän juttelisi lukijalleen.

 

Tyyliltään Smithin essee muistuttaa hieman suomenruotsalaisen Merete Mazzarellan esseitä, mutta Smith on lyyrisempi. Avauksena henkilökohtaiseen kirjailijakokemukseen Omistautuminen liittyy Stephen Kingin teokseen Kirjoittamisesta, mutta tyylillinen ero on suuri. Eroa on myös teosten laajuudessa.

 

Omistautumisen esseeosuus perustuu Yalen yliopistossa pidettyyn luentosarjaan Why I Write. Se käsittää vain 44 sivua valokuvineen ja runoineen.

 

Patti Smith on myös valokuvaaja, mutta kirjassa kuvat eivät esiinny edukseen. Ne on painettu samalle pehmeänkellertävälle paperille kuin teksti ja näyttävät sumeilta. Kirjailijalle läheisiä paikkoja - enimmäkseen yksityiskohtia Pariisista - esittävät kuvat ovat kahta lukuun ottamatta hänen itsensä kuvaamia. Kiinnostavin niistä on kuitenkin hänen sisarensa ottama kuva nuoresta Patti Smithistä hypähtämässä Pariisin kujalla.

 

Tekstinä Omistautuminen on sivistyneen älykäs kuvaus kirjailijan mielestä ja mielikuvituksesta, jonka muusana kirjoittamisessa voivat toimia vaikka korttelikahvilan aterimet.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 21. toukokuu 2018

Kurinalaisuutta ja kuvittelua, toim. Emilia Karjula ja Tiina Mahlamäki (2017)

Kurinalaisuutta%20ja%20kuvittelua.jpg

Kaleva 21.5.2018


Tietokirjailija luo teoksensa uteliaasti löytöretkeillen


ARTIKKELIKOKOELMA


Kurinalaisuutta ja kuvittelua - Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen, toim. Emilia Karjula ja Tiina Mahlamäki. Tarke 2017.



Kaikkeen kirjoittamiseen liittyy kuvittelua. Tietokirja pohjautuu tieteeseen, mutta vain mielikuvitus asettaa rajat sen kerrontatavalla.


Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen piirissä syntynyt kokoelma Kurinalaisuutta ja kuvittelua osoittaa tietokirjoittajalle uusia keinoja.


Teoksen kymmenessä artikkelissa tietokirjailijat ja tutkijat avaavat näkökulmaa maailmalla suosittuun luovaan eli tarinalliseen tietokirjoittamiseen. Tekstien pontimena on halu kapinoida tieteen puisevaa kieltä ja pitkäpiimäistä kerrontatapaa vastaan.


Artikkeleiden aiheita ovat esimerkiksi vetävä kerronta, sosiaaliseen mediaan kirjoittaminen, yhteiskirjoittaminen, ja kokeileva kirjoittaminen. Luovan tietokirjoittamisen lajeiksi nimetään essee, kritiikki, muistelmat, matkakertomus, blogitekstit. Joukkoon liitettäköön reportaasi, jota artikkeleissa ei erikseen mainita.


Tarinallinen tietoteksti syntyy uteliaasti kysellen ja löytöretkeillen, kuvitellen ja aistien, sanoo tietokirjailija Anna Kortelainen artikkelissaan.


Tietokirjailijan täytyy uskaltaa väittää, mutta hänen väittämistapansa tulee olla älykäs ja sielukas, ei paasaava raakile.”


Lähtökohtana on, että tarkistetut lähteet ja faktat saavat liittyä omakohtaiseen kokemukseen ja elävään kuvaukseen.


Jo vuorosanojen käyttäminen - esimerkiksi muistelmissa tai reportaasissa - perustuu kuvittelulle, koska todellisia repliikkejä puhumattakaan niihin sisältyvästä oheisviestinnästä on mahdoton sanatarkasti muistaa ja toistaa.


Historioitsija Teemu Keskisarja toteaa, että absoluuttista totuutta ei voi löytää.


Lähteet ovat vajavaisia ja subjektiivisia, joten historioitsijan on tilkittävä aukot otaksumilla.


Tärkeä onkin kysymys, missä on luovuuden ja lähdeuskollisuuden raja.


Luovan tietokirjoittamisen avuksi Keskisarja esittää kaksi havainnollistusta: tylsyys-työkalun aiheen elävöittämiseen ja pilaamiskaavan herkullisen aiheen tärvelemiseen.


Artikkelikokoelman erityinen ansio on sen sisältämissä harjoituksissa. Useat niistä ovat tuttuja fiktiivisestä kirjoittamisesta, mutta niiden soveltaminen tietokirjoittamiseen on uutta.


Vähemmän tuttua on myös uskontotieteilijä Teemu Tairan artikkelissaan hahmottelema tietotekstin luonnostelu sosiaalisen median vuorovaikutussuhteessa ja luovan kirjoittamisen opettajan Päivi Kososen esitys esseen kirjoittamisesta ryhmäprosessissa.


Kurinalaisuutta ja kuvittelua -kokoelma tuulettaa käsitystä tietokirjoittamisesta, joka lajina on saanut tylsyyden painolastia asiakirjoittamisen ja tenttivastauksina käytettyjen opintoesseiden puolelta.


MARJA-RIITTA VAINIKKALA