maanantai, 7. elokuu 2017

Ville Hytönen: Jumalankoirat (2017)

Hyt%C3%B6nen.jpg

Kaleva 7.8.2017

Köyhät taistelevat köyhiä vastaan

 

HISTORIALLINEN ROMAANI

 

Ville Hytönen: Jumalankoirat - Romantillinen kertomus ja aikalaisen todistuskirje. Sammakko 2017.

 

Jumalankoirat on runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Ville Hytösen (s. 1982) esikoisromaani - tai kertomus, kuten teoksen otsikko kertoo.

 

”Romantillinen” ei tässä tarkoitta romanttista rakkautta, vaan kauhuromanttisuutta ja tarinan kuvaaman aikakauden luontosuhteeseen perustuvaa kansanuskoa, keskuksena ihmissusimyytti ja sen aiheuttama vaino.

 

Tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun lopulle Viron Läänemaalle kylään, johon on saapunut kaksi muukalaista: Liivinmaalla ihmissutena tuomittu ukko Thies ja hänen kumppaninsa suomalainen noita Aaprami, joista puhutaan maahanmuuttajina.

 

”Ei ymmärretty, että muualla eletään eri tavoin kuin täällä, ja että on vaikea sanoa, kumpi on Jumalan kannalta sitten parempi ja kumpi huonompi”, kirjoittaa tarinan muistiin merkitsijä, Turun kuninkaallisen Akatemian opiskelija Matias Homelin.

 

Papinpoika Homelin on aikalaistarkkailija - hän kirjaa kokemaansa kuin muinaiset evankelistat. Raamattu sävyttää teosta muutenkin. Mottona on Matteuksen evankeliumista kohta, jossa Jeesus puhuu kirjanoppineista ja fariseuksista, ja koko tarinan päätös on ilmestyskirjamainen lopun aikojen kuvaus.

 

Kirjaaja tulkitsee ajan merkit: ”...minulle isänmaa ovat nämä yhteiset kielemme, joita nyt uhkasi kuolema. Suomalaisuus oli Aaprami Pöyrysen hahmo, suoraan muinaisista loitsuista ja idän metsien runoista. Ja Thies oli kaikki me, meidän metsäuskomme.”

 

Vastapuolella ovat kristinuskon nimissä tuomitsevat pappi ja kyläläiset.

 

Tapahtumat sijoittuvat kahden katastrofin väliin. Takana ovat 1600-luvun nälkävuodet ja edessä suuri Pohjan sota.

 

Hätä saa ihmiset ajautumaan vihaan ja julmuuksiin, joka nousee viattomaltakin näyttävän sisimmästä ja joka saa köyhät taistelemaan köyhiä vastaan.

 

Tarinan kieli, muoto ja ulkoasu kuvitusta myöten noudattavat vanhastavaa ilmaisua. Kieli on runollista luontokuvausten ”aleksiskivimäisyyttä” myöten. Teosta on verrattu Aino Kallaksen Sudenmorsiameen, ja yhteistä onkin ihmissusi-aihelman lisäksi muun muassa tapahtumapaikka.

 

Vanhastavaksi tarina on rakennettu vain tyyliltään. Luettavana se on värikästä ja ilmavaa, ei raskassoutuista, ja teemaltaan ikiaikainen. Vastakkainasettelu ja viha vierasta kohtaan ovat sen ydin. Loppupuolen luku XXIII, ”jossa maailmanloppu on tuleman” alkaa näin:

 

”Siihen saakka olivat taistelleet maailmassa hyvä ja paha, mutta maailma oli hylännyt itsestään hyvyyden ja pahuuden rakennelmat. Oli tullut ihmisen aika - itsekkään ihmisen, joka ei ollut enää kyvykäs päättämään hyvän ja pahan väliltä, vaan pelon ja turvantunteen.”

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 7. elokuu 2017

Maria Peura: Tunkeilijat (2017)

Peura.jpg

Kaleva 7.8.2017

Novelleja irrallisista henkilöhahmoista

 

NOVELLIKOKOELMA

Maria Peura: Tunkeilijat. Teos 2017.

 

Tunkeilijat-kokoelman novellien päähenkilöt tuntuvat olevat jostain erillään, joko uhattuina tai sosiaalisesta piiristään irrallaan. He elävät toisten vaatimuksen alaisina, mutta saattavat hyvittää sen käyttämällä puolestaan valtaa toisiin.

 

Heidän halunsa eivät yleensä täyty, olkootpa oikeutettujakin kuten kidutettujen ja pakotettujen turvapaikanhakijoiden tarinoissa.

 

Novellin Rakkautta Madeiralla nainen pyrkii saamaan yhteyden mieheensä lainarahoin tehdyllä lomamatkalla.

 

”Kun lentokone ottaa vauhtia, tartun Ileä kädestä. Ile ravistaa käteni pois. Minä selaan matkaopasta. Minua kiinnostavat Madeiralla levadavaellukset ja kukkatorit. Kysyn, mikä Ileä kiinnostaa. Ile tuijottaa eteensä. Sitten Ile katsoo taakseen. Sieltä tulee tarjoilukärry.”

 

Jotkut novelleista muistuttavat unta, jossa yhä uudelleen palataan samaan traumaattiseen kokemukseen.

 

Kokoelma koostuu roolitarinoista, joissa tapahtumista kertoo yksi tulkitseva puhuja. Hän voi olla pakolaisperheen äiti tai kymmenvuotias arabityttö, joka ensimmäisten kuukautisten jälkeen myydään markkinoilla.

 

Hän voi olla länsipohjalaisittain puhuva pappi, jonka seurakuntalaiset korottavat profeetaksi, vaikka pappi ei halua muuta kuin päästä eroon poikuudestaan, tai emäntä, joka valaistuu höyryimurista ja saa kutsumuksen ”puhtauen sannaa julistamamhaan”.

 

”Sehän puhistaa hengitysilmanki ja molen huomannu, että hunteerinkitki klaaraintuu. Välistä ko livahtaa ulko-ovesta tuota höyryä niin sehän imasee ilmansaasteetki. Soon ihme vekotin. Pystyn mitä tahansa. Soon kaikkivaltias niinko Jeesus Ristus.”

 

Yhden puhujan vahva näkökulma värittää tapahtumat tehokkaasti. Novellit ovat kuin todistajalausuntoja, joissa varsinainen merkitys on kertojalta itseltään piilossa. Joissakin novelleissa tehokeino on ironia, toisissa syvä murhe ulkonaisesti eleettömän kerronnan sisällä.

 

Novelleja yhdistää henkilöhahmojen kipeä ja ratkaisematon pyrkimys tai tarve. Silti novellit tuntuvat sinkoilevan eri suuntiin.

 

Kokonaisuus kaipaisi järjestävää periaatetta kuten yhtäläisyyden ja vastakkaisuuden vuorottelulle perustuvaa osastojakoa. Se vahvistaisi kokoelman punaista lankaa ja terävöittäisi sen profiilia.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

maanantai, 31. heinäkuu 2017

Janne Nevala: Kylän halki virtaa joki (2017)

 

 

Nevala.jpgKaleva 31.7.2017

 

Pieni kylä, pienet ihmiset

 

ROMAANI

Janne Nevala: Kylän halki virtaa joki. Rokkimopo Kustannus 2017.

 

Liminkalaisen Janne Nevalan (s. 1966) kolmas romaani Kylän halki virtaa joki on keskitetty tarina kolmen ihmisen jälleenkohtaamisesta.

 

Sävy on vakava, välistä miltei juhlava, mutta sitten mukaan tuleekin tilannekomiikka.

 

Etelässä asustava viisikymppinen Pekka palaa kolmenkymmenen vuoden jälkeen kotiseudulleen Taivalkoskelle selvittääkseen tapahtuman, joka aikanaan katkaisi välit lapsuudenystävän Antin kanssa.

 

Kolmas henkilö on Antin vaimo Anni, joka hämmästyttävästi muistuttaa jokeen kauan sitten hukkuneeksi tiedettyä toista Annia.

 

Tässä kohtaamisessa heidän tiensä risteävät. Tarina kuoriutuu vähitellen kolmesta eri näkökulmasta.

 

Jokaisella on oma ”outoutensa”, jonka vähittäinen paljastuminen pitää jännitteen yllä.

 

Kerronta kulkee kolmessa eri aikatasossa.

 

Nykytason lisäksi Pekan ja Antin nuoruudessa sekä sulhasensa Amerikan kirjeitä odottelevan nuoren Annin tilanteessa.

 

Aikanaan kaikkien mielessä on ollut lähtö. ”Pieni kylä, pienet ihmiset.”

 

”Eikä joki ketään vangitse. Ihminen vangitsee itse itsensä ja ihmisten puheet, jos niin olivat tehdäkseen ja siihen ansaan minä en aikonut langeta”, nuori Anni ajattelee.

 

Nevalan ilmaisu on aistimuksellista ja samalla lakonista tyyliin, joka tuo mieleen Antti Tuurin kerronnan.

 

Näin Pekka tarinan alussa kohtaa Iijoen:

 

”Seison Taivalkosken partaalla ja katson jalkojeni juuressa pyörivää vettä. Muistan kevättulvia jotka olivat tehneet joesta hurjistuneen, holtittomasti heittelehtivän väkivaltaisen eläimen, joka koetti väkisin pursuta ulos ahtaasta uomastaan. /.../ Menen polvilleni rosoiselle kivelle, kumarrun eteenpäin ja painan käteni varovasti veden pintaan. Kylmä vesi puree sormenpäitä, on kuitenkin jo syyskuu.”

 

Parista pienestä lipsahduksesta huolimatta (Irenen nimi vaihtuu Irinaksi, minä-näkökulma heilahtaa hän-näkökulmaksi) tiiviinä kärjistyvä tarina pitää otteessaan.

 

Harmillista, että kirjan ulkoasu ei tunnu vastaavan romaanin henkeä ja tyyliä, sillä se viestii jotain muuta kuin vahvasti jännitteinen tarina olisi ansainnut.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 26. kesäkuu 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki (2017)

 

Kaleva 26.6.2017h%C3%A4rk%C3%B6nen.jpg

Hautajaisiin ei tulla ryppyisenä pyörimään

 

ROMAANI

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava 2017.

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, jolla on runsas kirjallinen tuotanto, palkintoja, ymmärtäväinen aviomies ja viisaasti aikuistunut tytär. Miksi hän sitten pyytää syntymäpäiväjuhlissaan ystävien apua itsemurhaan?

 

Aluksi tuntuu, että Anna-Leena Härkösen Valomerkki kertoo masennuksesta. Pian selviää, että kyse on kirjailijan työstä ja erityisesti uuden kirjan aloittamisesta. Anitan mielestä kirjailijan työssä on vain yksi vika - kirjan kirjoittaminen pitää aloittaa.

 

Sanoja kyllä tulee, mutta ei tiedä mitä niillä tekisi.

 

...en jaksaisi alkaa työstää niitä, hahmotella tarinaa, sijoitella keskustelunpätkiä ja tilanteita eri lukuihin, tutustua kirjan henkilöihin.”

 

Masennuksen ja kuolemanhalun kertomus olisi raskasta luettavaa ilman vastaääntä. Härkösellä se on musta huumori, joka ilmenee Anitan itseironiassa ja nasakan aforistisissa repliikeissä:

 

Aikuisen ihmisen lautasella pitää olla lihaa kuin sukuhaudassa”, yksi syntymäpäivävieraista sanoo. Kustantamosta tuttu ystävä taas piristää masentunutta: ”Ennen mun hautajaisia panet ittes kuntoon. Sinne ei tulla ryppysenä pyörimään.”

 

Masennus purkautuu sitä myöten kuin Anita selvittelee elämäänsä, vaikka uusi kirja edistyy takkuisesti. Hän irtautuu pelottavasta kustannustoimittajasta ja manipuloivasta ystävästä, sitten myös isän kuoleman aiheuttamasta surusta. Lopulta hänelle tarjoutuu mahdollisuus kuolla.

 

Valomerkin Anitan ja Anna-Leena Härkösen elämässä on hiukka yhteistä, kuten että molemmat ovat julkaisseet menestyneen esikoisromaanin nuorina - Härkönen J.H. Erkon palkinnon saaneen Häräntappoaseen (1984) ollessaan Kempeleen lukion toisella luokalla.

 

Valomerkki parodioi mainiosti pientä suomalaista kirjallisuuskenttää: Täytyy seurata trendejä. Nykyään lapsen näkökulma viehättää palkintoraateja. Samoin sirpaleinen rakenne. Ja se, että henkilöitä on paljon.”

 

Samalla se on ilkikurinen romaani muustakin kuin kirjailijaelämän kurjuudesta ja ihanuudesta.

 

Se pureutuu peruskysymyksiin niitä vatvomatta, koska lopullisia vastauksia ei ole, ja poimii elämästä asioita, jotka arvattavasti ovat monille meistä tuttuja.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 24. toukokuu 2017

Kia Walli: Avokadopastaa (2017)

Walli.jpg

Kaleva 24.5.2017

Tie naisen sydämeen käy sängyn kautta

 

VIIHDEROMAANI

Kia Walli: Avokadopastaa. Otava 2017.

 

Kia Wallin Avokadopastaa noudattaa naisviihteen juonikaavaa, mutta sen tabuja rikkoen. Modernin chick lit - eli ”sinkkukirjallisuuden” tapaan siinä on kyse kolmikymppisen naisen miehenmetsästyksestä, mutta myös naiselämän ristipaineista.

 

Tuottelias pohjoissuomalainen kirjailija Katariina Vuori paljastui Kia Walliksi Oulun kirjallisuudentalon Lesung-ääneenluentaillassa pari viikkoa sitten.

 

Avokadopastan päähenkilö, sisustussuunnittelija Saili on ruuhkavuosia elävä kahden tytön sinkkuäiti. Avioerosta selviydyttyään hän liittyy tositarkoituksella Bittisinkut-nimiseen treffipalveluun.

 

Saili haluaa löytää kumppanikseen myös lasten hyväksymän miehen. Juonikiemuroihin kuuluvat humoristiset ja hämmentävät tilanteet, surkeat epäonnistumiset, tarinan huipentumana suuri väärinkäsitys ja yllättävä loppuratkaisu.

 

Aluksi romaani antaa ohjeen avokadopastalle, joka on ”satavarma iskuruoka”.

 

Saili on aktiivinen toimija, joka tietää mitä haluaa. Treffipalvelusta hän valikoi sopivan joukon miehiä ja testaa heidät sängyssä viikonloppuina, jolloin lapset ovat isällään.

 

Seksissä hän on kokeileva ja ennakkoluuloton nautiskelija, minkä tarina tuo havainnollisesti esille.

Seksiä Avokadopastassa on enemmän kuin naisviihteessä yleensä, ja vaikka seksi on totista menoa, tulevat sen huvittavat puoletkin esille.

 

Kokemuksen karttuessa Saili osaa jo luokitella treffiehdokkaat.

 

Länkisääriset miehet panivat paremmin kuin pihtikintut. Ylipainoiset panostivat enemmän naisen tyydyttämiseen ja pitkään esileikkiin kuin lihaksikkaat tai normivartaloiset. Luonnostaan kaljut jaksoivat paremmin kuin tuuheahiuksiset. Teknisellä alalla toimivilla tylsämielisillä insinööreillä ja huonoryhtisillä teoreetikkomiehillä seisoi huonommin kuin humanisteilla ja humanisteilla huonommin kuin raksamiehillä.”

 

Avokadopasta kykenee rikkomaan viihdelajinsa perinteen rajoja. Se on hauskan kepeä, mutta sivuaa vakavampiakin asioita kuten ruuhkavuosi-iässä olevan naisen havahtuminen omien vanhempien ikääntymiseen ja avun tarpeeseen.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA