maanantai, 29. lokakuu 2018

Hannu Väisänen: Leimikot (2018)

V%C3%A4is%C3%A4nen%2018.jpg

Kaleva 29.10.2018

 

Saunavihdat ja ranskalainen sieppausdraama

 

OMAELÄMÄKERRALLINEN ROMAANI

 

Hannu Väisänen: Leimikot. Otava 2018.

 

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan kuudennessa osassa Leimikot Ranskaan vakiintunut kuvataiteilija Antero valvoo dordognelaiskodissaan kuunnellen levottomana uutisia Pariisin terrori-iskusta ja sen panttivangeista.

 

Pelkoa aiheuttaa erityisesti tieto, että puoliso Nicolas on Pariisissa lähellä tapahtumia.

 

Öinen tunnelma nostattaa vuosien takaisen muiston sieppauksesta, jonka kohteeksi Antero oli Pariisissa joutunut palatessaan Ranskan kansallispäivän juhlasta.

 

Kaksi afrikkalaisnuorukaista - joille Antero antaa nimet Otello ja Monostatos - sitoo hänet kotinsa lepotuoliin. Paperittomat sieppaajat varastavat elannokseen ja tarvitsevat ryöstösaaliin ohessa piilopaikan yön ajaksi.

 

Sieppaajat haluavat kuulla kauneimman suomenkielisen sanan. Anteron mielestä se on "leimikot*".

 

Nuorukaisten kiinnostus suomeen saa Anteron muistelemaan Oulun Intiön koivikoita ja isän kanssa tehtyjä saunavihtoja, joiden rakenteen hän tarkasti selittää nuorukaisille. Tarina rönsyää ja juontuu Kalevalaan, jonka nelipolvisesta runojalasta ryöstäjät myös saavat selvityksen.

 

Antero muistelee aikaa, jolloin hän päätti aloittaa esikoisromaaninsa kirjoittamisen. Hän halusi kuvailla näkkileipää, sen jakautumista erikokoisiin kenttiin, sen vaikeaa lohkomista ja sen hidasta mutustelua ja pehmenemistä suussa.

 

"Kuviakin hän oli tehnyt pitkään ilman lupaa, kenties ilman lahjojakin. Miksi hän ei siis myös kertoisi."

 

Muisto on fiktiolla sävytetty kuvaus Hannu Väisäsen Antero-sarjan ensimmäisen osan Vanikan palat (2004) synnystä.

 

Leimikko on kuten Väisäsen muutkin romaanit syklinen kertomus. On Pariisin terrori-isku, jonka sisällä on vuosien takainen sieppausdraama jonka sisällä pursuavat tarinat koti-Suomesta ja elämästä Ranskassa, todet ja kuvitellut.

 

Väisäsen lauseet räiskähtelevät kuvista.

 

"Aina tulee vastaan jokin yksityiskohta, muisto, haju, sävel, joka sysää toisia samankaltaisia liikkeelle niin kuin kolikko pajatsossa. Onnistuessaan osumaan johonkin samankokoisten kolikoiden vakoon se synnyttää liikkeiden sarjan, joka parhaimmillaan pudottaa kolikkolaariin monta kourallista kiiltävää väkeä."

 

Kotinsa ryöstötoimia seuraten lepotuoliin sidottu Antero ajattelee, että pitääkseen tilanteen tyynenä hänen on kerrottava lakkaamatta, "löydettävä kertomus jokaisen kyntensä alta".

 

Leimikot on osin tilannekomiikkaa sisältävä rikoskertomus, perimmältään kuitenkin runollisvoittoinen ja taitavasti rakennettu kudos jossa tuoksut, näyt ja äänet läpäisevät tekstin.

 

Väisäsen kerronnassa on myös kaunokirjallista esseetä, jossa etualalla ei ole juoni vaan aistimuksellisuuteen ja hienoiseen ironiaan yhdistynyt elämäntarkastelu.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

maanantai, 15. lokakuu 2018

Minna Rytisalo: Rouva C. (2018)

Rouva%20C..jpg

Kaleva 15.10.2018

 

Ei mustetta vaan tulta

 

ROMAANI

 

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018.

 

"Kirjoita. Se on sinun lajisi", Ferdinand Canth kehottaa vaimoaan.

 

Minna Rytisalo (s. 1974) keskittyy romaanissa Rouva C. Minna Canthin Jyväskylän aikaan (1863-1879).

 

Sinä aikana seminaariopiskelijasta tulee ärhäkkä kirjailija Canth, ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka pyrki edistämään etenkin tyttöjen koulutusta.

 

Kuopiolaisen kauppiaan tytär saa vanhemmiltaan luvan lähteä vastaperustettuun Jyväskylän seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi.

 

Tyttökoulun käynyt Minna on koulutettu avioliittoa varten. Isä tarvitsee kaupalleen jatkajan. Minnan tehtävänä olisi tuoda perheeseen vakavarainen vävy.

 

Parikymppinen Minna ei suunnittele ryhtyvänsä rouvaksi. Vuoden kuluttua opinnot kuitenkin keskeytyvät, kun seminaarin johtaja Uno Cygnaeus paljastuu tyttöjen hipelöijäksi ja kohdistaa toimensa Minnaan. Jos Me Too -kampanja olisi noussut 1800-luvulla, se olisi ollut tässä.

 

Toinen keskeyttämisen syy on rakkaudeksi syvenevä ystävyys seminaarin lehtorin Ferdinand Canthin kanssa. Opettajan ja oppilaan suhde on skandaali, mutta se ei estä paria avioitumasta.

 

Seuraa miehen kuolemaan asti tasapainoinen avioliitto, seitsemän lasta ja Canthin kehitys lehtiin nimimerkillä kirjoittavasta naisesta kirjailijaksi, jolla on kädessään sekä talousvihko että kirjoitusvihko.

 

"Älä pienennä minua, älä koskaan sano, että asiat eivät olisi minun silmilleni sopivia", Minna sanoo miehelleen avioliiton alussa.

 

Minnan vastakohta on ystävä ja opiskelutoveri Flora, jonka opinnot tuntuvat tähtäävän avioitumiseen. Minna haluaa teksteillään varoittaa tyttöjä kasvamasta "floramaisiksi".

 

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi sai palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, joista yksi Oulun kirjailijaseuran myöntämä Botnia-palkinto 2017.

 

Lempiä kiitettiin väkevästä kerronnasta, ja samaa on Rouva C:ssä.

 

Romaanin kerronta on mietiskelevää.

 

Repliikit sijoittuvat kerronnan ja kuvauksen sisään, rytmi on viipyilevä. Tarina välittää latautuneesti rouva C:n sisäisen palon. Minnan kaltaisen naisen kynässä ei ole mustetta vaan tulta, aviomies Ferdinand sanoo.

 

Canth-kuva on pitkään ollut miltei institutionaalinen, onhan hänellä ainoana suomalaisena naisena oma liputuspäivä.

 

Tätä kuvaa monipuolisti jo kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan elämäkertateos Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014), johon Rytisalo romaanin jälkisanoissa viittaakin.

 

Rytisalon romaani syventää fiktion keinoin ihmistä ja kirjailijaa. Canth oli taistelija, jolla oli synkätkin hetkensä. Elämäkerrallisiin faktoihin perustuva fiktiivinen rouva C. tuntuu avaavan myös historiallista Minna Canthia.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 3. syyskuu 2018

Antti Hurskainen: Suru ei toimi (2018)

Hurskainen.jpg

Kaleva 3.9.2018

 

Kun mikään tyydytys ei ole tarpeeksi

 

ESSEEKOKOELMA

Antti Hurskainen: Suru ei toimi. Siltala 2018.

 

Antti Hurskainen (s. 1986) aloittaa kokoelmansa Donald Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi, ja jatkaa sittenkulttuurisemmilla nimillä Kafkasta Knausgårdiin ja Lordista Miki Liukkoseen.

 

Käsittelyn saavat myös esimerkiksi Pentti Saarikoski (retosteluesteetikko), Juice Leskinen (kaljamessias) ja Christer Kihlman, jota Hurskainen pitää Euroopan ehkä oivaltavimpana alkoholikirjailijana.

 

Suru ei toimi on Antti Hurskaisen neljäs teos. Sen esseet sivuavat eräänlaisia addiktiota, joissa mikään tyydytys ei oletarpeeksi. Riippuvuuden lähde voi olla alkoholi tai suru, jonkin puute tai julkisuuden tavoittelu. Se voi olla myös onttojulkisuusbrändäys, jolla tavoitellaan vähän kaikkea.

 

Esseen Baby, olkaamme siis suomalaisia keskiössä on Ville Valo ja HIM-yhtye, jonka "kansainvälistä suomalaisuutta"kirjoittaja ironisoi: "Suomalaisuutta englanniksi tulkitseva laulaja on kuin juhlapuhuja, jonka sepalus repsottaa auki."

 

Hurskainen siteeraa Valoa: "Kun me valittiin englanti orkesterin kieleksi, tottakai idiksenä oli että mikään ei riitä." Vaikkasaavutukset ovat suuria, palvotuksi tulemisen halu vaatii yhä lisää.

 

Saman addiktion Hurskainen tunnistaa myös itsessään: "kirjoittaessani, lukijoita kohti kurkottaessani, pyrin tekemäänvaikutuksen."

 

Hän ei usko puheisiin suosion tavoittelun ulkopuolisesta kirjoitusnautinnosta.

 

Niminovelli kertoo omakohtaisesti surusta, joka kirjoittajalle on vanhempien avioero hänen ollessaan 12-vuotias.

 

Kirjoitus alkaa sateisesta yöstä ja vanhempien riidasta. Sitten seuraa varsin esseemäinen polveilu: Titanic, HannahArendt, taiteilijan ahdistus, Abba-yhtyeen jäsenten musiikki ja avioerot sekä viite Ingmar Bergmaniin, paluu omiin vanhempiin, kotitekoinen pizza, kirjailija Juha Mannerkorven teos Jälkikuva, kaiken lamauttava menetyksen tunne,nykyhetki ja sade - yhteisenä nimittäjänä surun olemus.

 

Suru ei johda mihinkään, sillä ei ole olemassa muunlaista kuin banaalia surua, Hurskainen sanoo.

 

Antti Hurskainen on täydellinen esseisti.

 

Hän kärjistää, on nopea, nostaa ristiriidat, on armoton myös itselleen, haastaa ja kysyy, mutta jättää vastaamisen lukijalle.

 

Hän on valistunut ja kulttuuritietoinen, hänen tekstinsä mutkittelee ennakoimattomasti mutta johdonmukaisesti. Hänenkieltään on nautinto lukea.

 

Tämä kyseenalaistamisen menetelmä tuo välistä mieleen Juha Hurmeen ja etenkin hänen teoksensa Niemi.

 

Ei väliä, vaikka lukija jälkeenpäin havahtuu miettimään, mitä esseisti Hurskainen oikein sanoikaan.

 

Hän sanoi jotain tärkeää ja sanoi sen hyvin, mitä se oli?

 

Ehkä Hurskainen esseistinä on avaaja - kuin kirurgi, joka leikkauksen tehtyään jättää haavan sulkemisen muidenhoidettavaksi.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

maanantai, 20. elokuu 2018

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen (2018)

P%C3%A4%C3%A4skynen.jpg

 

Kaleva 20.8.2018

 

Kukaan ei näe minua, kukaan ei tunne minua

 

ROMAANI

 

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018.

 

"Todellisella elämälläni ei ole tarinaa. Ei suuntaa, ei viivoja. Vain avara tila jossa minun olisi pitänyt olla, mutta siellä ei ollut ketään."

 

Markku Pääskysen yhdeksäs romaani Hyvä ihminen alkaa tilanteesta, jossa 21-vuotias minäkertoja tarjoaa aamuöisessä Helsingissä kodittomalle miehelle tupakan ja tajuaa, että hänen kutsumuksensa on auttaa vähäosaisia.

 

Opintolainan rippeet riittävät Euroopan-matkaan, jonka aikana on tarkoitus löytää elämän suunta.

 

Vuosia myöhemmin kertoja on perheenisä ja sosiaalityöntekijä Helsingissä. Hänestä on tullut hyvä ihminen.

 

Tarina etenee arkisten ja miltei pitkästyttävien yksityiskohtien kautta.

 

Kertojan elämää leimaavat sattumanvaraisuus ja sivullisuus. Hän ei kerro oikeaa nimeään, vain inhoamansa lapsuuden lempinimen Rakku. Hän ei pysty tunnistamaan itseään: "Olin poika ja sitten minusta kasvoi mies vaikken tiennyt mitä sukupuolta olin."

 

Häneltä tuntuu puuttuvan minuus. Hän kirjoittaa päiväkirjaa kuin oman elämänsä tarkkailijana ja pelkää, että päiväkirjan kadotessa katoaisivat muistotkin. Hän kirjaa tapahtumia jotta näkisi kokonaisuuden, ja silti hän läheistensä mielestä muistaa väärin.

 

Elämäntarinan kirjoittaja muovaa elämänsä juonta, joka syntyy tarinaan valituista tapahtumista. Kun valitaan toiset tapahtumat, juoni muuttuu.

 

"Kaksi ihmistä näkee aina yhdestä tapahtumasta kaksi eri muunnelmaa, ja syntyy kaksi eri tapahtumaa joilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin sama aika ja paikka", kertoja toteaa. Oman elämänsä valintoja hän on arponut tarotkorteilla.

 

Kun kertoja 1990-luvun alussa lähtee etsimään itseään, laskusuhdanne sinkoaa ihmisiä yhteiskunnan laitamille Suomessa. Tarinan lopussa nykyaikana hän on 44-vuotias pakolaistyöntekijä ja lehdet kirjoittavat leipäjonojen kasvamisesta. Pyrkimys hyvään ei auttanut, minuus ei eheytynyt ja toiset näkevät kertojassa eri ihmisen kuin hän näkee itsessään.

 

Eksistentiaalinen ahdistus ei helpota. Kertoja on valehdellut niin itselleen kuin muille, ja elämän saldoksi tuntuu jäävän tyhjyys, jossa kukaan ei näe eikä tunne häntä.

 

Näkymä tuntuisi toivottomalta, ellei romaanissa kuitenkin olisi ironiaa ja runollista intensiivisyyttä.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 6. elokuu 2018

Merete Mazzarella: Alma - Edelläkävijän tarina (2018)

Mazzarella%2018.jpg

Kaleva 6.8.2018

Nainen, joka ei halunnut olla miehen peili

 

ELÄMÄKERTAROMAANI

Merete Mazzarella: Alma. Edelläkävijän tarina, suom. Raija Rintamäki. Tammi 2018.

 

Merete Mazzarellan Alma on kiehtova tarina ajasta, jolloin naisen oli anottava Venäjän keisarilta vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopistoon opiskelemaan.

 

Alma Söderhjelm (1870-1949) oli Viipurissa syntynyt suomalainen historiantutkija ja kirjailija, Suomen ensimmäinen naisprofessori ja kolmas suomalainen nainen, joka väitteli tohtoriksi. Häntä paheksuttiin, sillä naisen tehtävä oli päätyä perheenäidiksi ja kotihengettäreksi.

 

Alma ei avioitunut, mutta oli vapaan rakkauden puolestapuhuja ja toteutti sitä elämässään. Miehistä hän piti, varsinkin itseään nuoremmista.

 

Olen rakastanut turhuuksia ja kauniita vaatteita, olen halunnut olla miehen vertainen, en tänä päivänäkään tiedä miten sen ilmaisisin - toisenlainen versio miehestä, mies joka on pysynyt naisena ja ymmärtää miehiä naisen tavalla?”

 

Romaani kuvaa Alma Söderhjelmin viimeistä elinvuotta Saltsjöbadenin parantolassa Ruotsissa, joka maana miellytti häntä enemmän kuin synkkämielisyyteen taipuva Suomi. Isänmaanystävä hän silti oli ja avusti aktiivisesti kansalaissodan aikaista jääkäriliikettä.

 

Alma oli taustaltaan yläluokkainen ja isän puolelta aristokraatti.

 

Aikuisena hän sai kirjeen venäläiseltä lapsuudenystävältään Šuralta: tämä oli allekirjoittanut viestin koko nimellään Aleksandra Kollontai - aatelisneidistä oli tullut Leninin läheinen apulainen.

 

Poliittisista syistä Alma ei halunnut elvyttää ystävyyttä. Suomen ystäviin kuuluivat Järnefeltin ja Sibeliuksen lapset, joista Janneen - Jean Sibeliukseen - hän ihastui ”kuten kaikki muutkin nuoret naiset”.

 

Ruotsin-ystäviä oli aikakauden koko kulttuuriväki, ylhäisimpänä heistä runoilijaprinssi Vilhelm.

 

Romaani vetää kuin jännitystarina. Draamallista huipennusta siinä ei ole, mutta Alman viimeisen elinvuoden nykyhetken vuorottelu muistojen kanssa imaisee mukaansa.

 

Imua lisää, että älykkään ja poikkeuksellisen naisen vaiheikas tarina on tosipohjainen. Jälkisanoissa Mazzarella kertoo käyttäneensä lähteinä Alma Söderhjelmin muistelmia sekä kirjeitä ja päiväkirjoja.

 

Merete Mazzarella ei tapaa teoksissaan käyttää jakoa lukuihin. Almakin on jaksotettu vain tähdenväleillä. Tämä lievä raskassoutuisuus ei haittaa, koska romaani tuo päähenkilönsä esiin elävänä, uskottavasti ristiriitaisena ihmisenä, jonka ironiantajua ei vanhuus ja lievä katkeroituminen ole tuhonnut.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA