maanantai, 26. kesäkuu 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki (2017)

 

Kaleva 26.6.2017h%C3%A4rk%C3%B6nen.jpg

Hautajaisiin ei tulla ryppyisenä pyörimään

 

ROMAANI

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava 2017.

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, jolla on runsas kirjallinen tuotanto, palkintoja, ymmärtäväinen aviomies ja viisaasti aikuistunut tytär. Miksi hän sitten pyytää syntymäpäiväjuhlissaan ystävien apua itsemurhaan?

 

Aluksi tuntuu, että Anna-Leena Härkösen Valomerkki kertoo masennuksesta. Pian selviää, että kyse on kirjailijan työstä ja erityisesti uuden kirjan aloittamisesta. Anitan mielestä kirjailijan työssä on vain yksi vika - kirjan kirjoittaminen pitää aloittaa.

 

Sanoja kyllä tulee, mutta ei tiedä mitä niillä tekisi.

 

...en jaksaisi alkaa työstää niitä, hahmotella tarinaa, sijoitella keskustelunpätkiä ja tilanteita eri lukuihin, tutustua kirjan henkilöihin.”

 

Masennuksen ja kuolemanhalun kertomus olisi raskasta luettavaa ilman vastaääntä. Härkösellä se on musta huumori, joka ilmenee Anitan itseironiassa ja nasakan aforistisissa repliikeissä:

 

Aikuisen ihmisen lautasella pitää olla lihaa kuin sukuhaudassa”, yksi syntymäpäivävieraista sanoo. Kustantamosta tuttu ystävä taas piristää masentunutta: ”Ennen mun hautajaisia panet ittes kuntoon. Sinne ei tulla ryppysenä pyörimään.”

 

Masennus purkautuu sitä myöten kuin Anita selvittelee elämäänsä, vaikka uusi kirja edistyy takkuisesti. Hän irtautuu pelottavasta kustannustoimittajasta ja manipuloivasta ystävästä, sitten myös isän kuoleman aiheuttamasta surusta. Lopulta hänelle tarjoutuu mahdollisuus kuolla.

 

Valomerkin Anitan ja Anna-Leena Härkösen elämässä on hiukka yhteistä, kuten että molemmat ovat julkaisseet menestyneen esikoisromaanin nuorina - Härkönen J.H. Erkon palkinnon saaneen Häräntappoaseen (1984) ollessaan Kempeleen lukion toisella luokalla.

 

Valomerkki parodioi mainiosti pientä suomalaista kirjallisuuskenttää: Täytyy seurata trendejä. Nykyään lapsen näkökulma viehättää palkintoraateja. Samoin sirpaleinen rakenne. Ja se, että henkilöitä on paljon.”

 

Samalla se on ilkikurinen romaani muustakin kuin kirjailijaelämän kurjuudesta ja ihanuudesta.

 

Se pureutuu peruskysymyksiin niitä vatvomatta, koska lopullisia vastauksia ei ole, ja poimii elämästä asioita, jotka arvattavasti ovat monille meistä tuttuja.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 24. toukokuu 2017

Kia Walli: Avokadopastaa (2017)

Walli.jpg

Kaleva 24.5.2017

Tie naisen sydämeen käy sängyn kautta

 

VIIHDEROMAANI

Kia Walli: Avokadopastaa. Otava 2017.

 

Kia Wallin Avokadopastaa noudattaa naisviihteen juonikaavaa, mutta sen tabuja rikkoen. Modernin chick lit - eli ”sinkkukirjallisuuden” tapaan siinä on kyse kolmikymppisen naisen miehenmetsästyksestä, mutta myös naiselämän ristipaineista.

 

Tuottelias pohjoissuomalainen kirjailija Katariina Vuori paljastui Kia Walliksi Oulun kirjallisuudentalon Lesung-ääneenluentaillassa pari viikkoa sitten.

 

Avokadopastan päähenkilö, sisustussuunnittelija Saili on ruuhkavuosia elävä kahden tytön sinkkuäiti. Avioerosta selviydyttyään hän liittyy tositarkoituksella Bittisinkut-nimiseen treffipalveluun.

 

Saili haluaa löytää kumppanikseen myös lasten hyväksymän miehen. Juonikiemuroihin kuuluvat humoristiset ja hämmentävät tilanteet, surkeat epäonnistumiset, tarinan huipentumana suuri väärinkäsitys ja yllättävä loppuratkaisu.

 

Aluksi romaani antaa ohjeen avokadopastalle, joka on ”satavarma iskuruoka”.

 

Saili on aktiivinen toimija, joka tietää mitä haluaa. Treffipalvelusta hän valikoi sopivan joukon miehiä ja testaa heidät sängyssä viikonloppuina, jolloin lapset ovat isällään.

 

Seksissä hän on kokeileva ja ennakkoluuloton nautiskelija, minkä tarina tuo havainnollisesti esille.

Seksiä Avokadopastassa on enemmän kuin naisviihteessä yleensä, ja vaikka seksi on totista menoa, tulevat sen huvittavat puoletkin esille.

 

Kokemuksen karttuessa Saili osaa jo luokitella treffiehdokkaat.

 

Länkisääriset miehet panivat paremmin kuin pihtikintut. Ylipainoiset panostivat enemmän naisen tyydyttämiseen ja pitkään esileikkiin kuin lihaksikkaat tai normivartaloiset. Luonnostaan kaljut jaksoivat paremmin kuin tuuheahiuksiset. Teknisellä alalla toimivilla tylsämielisillä insinööreillä ja huonoryhtisillä teoreetikkomiehillä seisoi huonommin kuin humanisteilla ja humanisteilla huonommin kuin raksamiehillä.”

 

Avokadopasta kykenee rikkomaan viihdelajinsa perinteen rajoja. Se on hauskan kepeä, mutta sivuaa vakavampiakin asioita kuten ruuhkavuosi-iässä olevan naisen havahtuminen omien vanhempien ikääntymiseen ja avun tarpeeseen.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

maanantai, 15. toukokuu 2017

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus (2017)

Marttinen.jpg

 

Kaleva 15.5.2017

Ajatusannoksia

 

KIRJOITUSKOKOELMA

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja. Kirjapaja 2017.

 

Tittamari Marttisen Perhosvaikutus koostuu lyhyistä kirjoituksista, jotka käsittelevät läsnäoloa hetkessä ja uskallusta muutokseen.

 

Marttiselle itselleen muutos tuli pari vuotta sitten, kun hän muutti Helsingistä Rovaniemelle.

 

Kun muuttaa Helsingistä Lappiin, joutuu miettimään myös omaa onnellisuuttaan. Onko olosuhteita, joissa ihminen on onnellisimmillaan? Voiko niistä päättää itse? Missä ja keiden kanssa minä olen onnellinen?”

 

Moni haaveksii muutoksesta, mutta sen toteuttaminen vie energiaa ja synnyttää uhkakuvia. Miksi vaihtaa tuttu, mukava elämä aivan vieraaseen?

 

Siinä on pelko ja mahdollisuus: pienikin vaihdos tavanomaisesta epätavanomaiseen voi synnyttää perhosvaikutuksen, ja seuraukset voivat kasvaa arvaamattoman suuriksi.

 

Näitä asioita Marttinen pohtii teoksessaan.

 

Marttinen kirjoittaa siitä, kuinka muutos synnyttää arkisina pidettyihin asioihin uuden näkökulman: neulomisen meditatiivisuudesta, matkalla olon vapaudesta, yhteisistä aterioista ystävien kanssa, Lapin talvitaivaan nopeasti vaihtuvista väreistä ja kävelemisestä läsnäoloharjoituksena.

 

Rovaniemi vertautuu Pariisiin, kun Marttinen kuvaa musiikkielämää.

 

Pariisilaisyleisö ei pidätellyt intoaan silloin kun halusi sitä ilmaista. Ja aika erikoista, että Rovaniemellä törmäsin uudelleen vastaavanlaiseen konserttiyleisöön. Sellaiseen, joka kirittää esiintyjänsä aina parhaaseen vetoon ja joka iloitsee tämän onnistumisesta, ja janoaa hyvää musiikkia.”

 

Perhosvaikutuksessa on jotain samaa kuin Merete Mazzarellan omakohtaisesti pohdiskelevissa kirjoissa.

 

Se on jutusteleva kirjoituskokoelma, jota voi lukea pienin annoksin iltatuokiona, kun haluaa lahjoittaa itselleen annoksen lämpimiä ajatuksia.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 8. toukokuu 2017

Miki Liukkonen: O (2017)

Liukkonen.jpg

Kaleva 8.5.2017

Elämän iso odotushuone

 

ROMAANI

Miki Liukkonen: O (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat). WSOY 2017.

 

Miki Liukkosen (s. 1989 Oulussa) romaani O on niin avara teos, että on vaikeuksia päättää, mistä syrjästä sen kuvauksen aloittaisi, eikä siinä edes ole syrjää kuten sen nimi kertoo.

 

O on ympyrä, ikuisuuden symboli, kosmoksen alku ja loppu.

 

”Elämä on vain yksi iso odotushuone”, sanoo psykiatri C.G. Jung, yksi hahmo romaanin yli satapäisessä henkilögalleriassa.

 

Hahmoja riittää, joukossa ravihevosia kasvattava romaniperhe, munakoisofanaatikoksi osoittautuva. kirjallisuuden professori, entinen yhdellä kädellä punnertamisen maailmanmestari ja nykyinen seksipalveluja tarjoava kondiittori, fyysikko Nikola Tesla, Ilmestyskirjaa siteeraava uintivalmentaja sekä erilaisista pakko-oireista kuten pyöreiden lasien pelosta kärsiviä foobikkoja.

 

Keskiössä ovat olympialaisiin valmistautuva nuorten miesten uimajoukkue, teoreettisen fysiikan opiskelijoita ja särö ajassa, mikä saa liikkeelle kollektiivisen déjà-vu-elämyksen: tapahtuma tuntuu jo aiemmin koetulta.

 

O kyseenalaistaa fiktion ja todellisuuden suhteen ironisoimalla ja kyseenalaistamalla realismin.

 

Romaanissa on 140 kommentoivaa alaviitettä, jotka sekä kasvattavat todentuntua että vahvistavat sepitteellisyyttä. Polveilevat lauserakenteet, paikoin parisivuiset virkkeet, rönsyt ja assosiatiivisuus vaativat lukijalta ja palkitsevat hänet.

 

Kirjallisuudentutkimuksen termein puhuttaisiin ensyklopedisuudesta, postmodernista metafiktiosta, polyfonisuudesta ja hypertekstistä. Liukkosen romaania on verrattu yhdysvaltalaisen David Foster Wallacen Infinite Jestiin, ”kirjojen kirjaan”.

 

Tarinamaailmaan äkillisesti ilmaantunut vääristymä ajassa aiheuttaa pyörtymis- ja muistinmenetysepidemian, jonka selitetään johtuvan internetin ja infotulvan synnyttäneestä kaaoksesta ihmisaivoissa. Itsestään selvinä pidetyt asiat pirstoutuvat yksilön mielessä käsitteelliseksi ja käsittämättömiksi rykelmiksi.

 

Lineaarinen ajatteluprosessi, toisin sanottuna vanha kunnon keskittynyt ja rauhallinen mieli sysätään syrjään ja tilalle astuu lyhytjänteinen, nopeita ja päällekkäisiä infon- ja stimulaationtynkiä sokerikoukuttuneen lapsen tavoin kärttävä tajunnan tyyppi.”

 

Lopulta näyttää siltä, että koko aikavääristymä johtuu romaniperheestä, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan, sillä nämä Lundvallit ovat vain erään kesken jääneen näytelmäkäsikirjoituksen henkilöitä.

 

Mikään ei ikinä tulee ratkaistuksi loppuun, pohtii fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W.

 

Ei mitään loppuun saattamista olekaan niin kuin ei mitään alkuakaan, ei universumissa eikä yhden ihmiselämän pilkahduksessa ajan valkoisessa äärettömyydessä. On vain ”on”. Tai pelkkä ”o”, välähdys ilman reunoja...”

 

O on leikittelevän hauska romaani. Se on myös läpitunkeva ajankuvaus. Ainakin aihepiirin kattavuudelta ja järkälemäisyydeltään - 858 sivua - se on suurromaani.

 

Aistimukselliset kuvat kuten ”aurinko lämmitti kuin kasa lapasia kasvoilla” tai ”ikivanha mummeli, valkoinen ja laiha kuin nälkävuoden koivu” luovat kerrontaan kierroksia, joita sen kehämäisessä rakenteessa on muutenkin.

 

Väliin kielimateriaalin kokeilu tuntuu itsetarkoitukselta.

 

O:n soljuva kieli ja rönsyilevä maailma kuitenkin hurmaavat ja saavat ajattelemaan tekstikudelmaa kuin sävellyksenä. Jos jotain täysin uudenlaista suomalaista proosaa haluaa, kannattaa valita luettavaksi tämä romaani.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 24. huhtikuu 2017

Terhi Kuusisto: Hiekkamandala (2017)

Kuusisto.jpg

 

Kaleva 24.4.2017

Aikuistumisen sietämätön vaikeus

 

ROMAANI

Terhi Kuusisto: Hiekkamandala. Like 2017.

 

Hiekkamandalan päähenkilö kolmikymppinen Irene tapaa joogatunnilla Om-nimisen pojan, tulee raskaaksi, jää yksin ja matkustaa Intiaan.

 

Sieltä palattua hänen mielensä järkkyy, ja Om vie hänet ”hoitoon” omalaatuisen äitinsä taloon, jota hallitsevat jooga ja kirkkaat värit.

 

Siellä lukkiutunut ja luoksepääsemätön Irene vähitellen vapautuu ja löytää aikuisen itsensä.

 

Romaanin kertoja on Irenen syntymätön lapsi, joka puhuu myös Irenen edellisen, abortoidun lapsen äänellä.

 

Äitisuhde ja minän vapautuminen vertauskuvallisesta kohdusta ovat tarinan teemoja.

 

Om on buddhalaiseen hengellisyyden harjoitukseen liittyvä mantra, kaikkeuden edustaja.

 

Myös mandala on kosminen symboli, apuväline kaaosmaisen todellisuuden jäsentämiseen.

 

Mandala edustaa maailmankaikkeutta.

 

Irene katsoo, kuinka tiibetiläiset munkit valuttavat värjättyä hiekkaa maahan tarkasti mitatuiksi säännöllisiksi kuvioiksi.

 

Päivät virtasivat silmissä, ja muodostui maailmankaikkeuden kuvia. Kun ne valmistuivat, ne hajotettiin ja hiekka kaadettiin virtaavaan veteen merkiksi kaiken katoavuudesta. Manifestinsa toisinnoksi munkit tekivät veistoksia voista. Kauniita! Ja kauneinta oli voin sulaminen.”

 

Terhi Kuusisto (s. 1973) on helsinkiläinen kirjailija ja kääntäjä. Hiekkamandala on hänen toinen romaaninsa, esikoisteos T-paita ilmestyi vuonna 2001.

 

Kuusiston Hiekkamandala on tiivis tarina.

 

Se on kamariteos, keskittyy muutamaan henkilöön ja heidän tunteisiinsa ja tunnelmiinsa.

 

Tiheys on romaanin vahvuutta. Toisaalta se tekee siitä sisäänlämpiävän: lukiessa tuntui, että väliin henki salpautuu ja että olisi päästävä ulos tarinan tiukoista rajoista.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA