maanantai, 16. lokakuu 2017

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)

Tuuri.jpg

Kaleva 16.10.2017

Sisällissota alkaa Etelä-Pohjanmaalla

 

DOKUMENTTIROMAANI

Antti Tuuri: Tammikuu 18. Otava 2017.

 

Tammikuussa 1918 ylistarolainen rakennusmestari ja itsenäisyysmies Ahto Sippola saa tehtäväkseen koota suojeluskunnan riisumaan aseista seudulle majoittuneet kuusisataa venäläistä sotilasta. Tehtävä hoidetaan, ja venäläisten aseet ovat välttämätön täydennys suojeluskunnille kun Suomen sisällissota alkaa 28.1.1918.

 

Toimeksiannon on oikeastaan saanut helsinkiläinen lääketieteen ylioppilas Bergman, joka mieluusti ottaa siitä kunnian, mutta hänen johdollaan aseistariisunta olisi tyssännyt jo lähimpään kievariin.

 

Tammikuu 18 on osa Antti Tuurin Äitini suku -sarjaa, ja Ahto Sippola todellinen sukuun kuuluva henkilö.

 

Tuurin samasta aiheesta käsikirjoittama elokuva saa ensi-iltansa marraskuussa.

 

Eletään kiihkeää aikaa ja Tuurin liikkuva teksti näyttää sen. Tehtävän hoidossa matkataan pitkin Etelä-Pohjanmaata ja teksti vilisee niin paikallisten kuin valkoisten ja punaistenkin johtajien nimiä.

 

Yksi nimistä on Mannerheim. Pohjalaisten mielestä Suomen armeijan ylipäälliköksi sopisi paremmin Saksassa koulutettu jääkäri kuin tuntematon ryssän armeijan upseeri ja hurri, joka kuulemma on neitimäisen sirokin.

 

Antti Tuuri on rakentanut romaaniin ironisen asetelman. Näennäisesti tärkeä on ylioppilas Bergman, mutta todellinen toimija on vakaasti isänmaallinen Sippola, tarinan minäkertoja. Tuurin tyylin mukaisesti romaanissa on vain pari lyhyttä repliikkiä, mutta kerronta on silti elävää.

 

Sippolan kertojanääni on toteavan jäyhä ja aidosti omanarvontuntoinen.

 

Tuuri on luonut tekstiin ironiaa, joka tihkuu totisen kerronnan alatekstinä.

 

Kun Bergman asiointimatkalla juo itsensä pirtuhumalaan ja jää kievariin nukkumaan, Sippola ei anna periksi.

 

...uskoin saavani ilman Bergmaniakin yhden sotakoulun aikaan Pohjanmaalle. Katsoin, että Uuden Metsätoimiston Bergmanille antama valtakirja oli siirtynyt minulle viimeistään silloin, kun Bergman valui penkiltä lattialla Karvalan kievarin tuvassa.”

 

Antti Tuurin 220-sivuisessa romaanissa on tasoja, jotka ilmenevät myös vastakkaisuuksissa.

 

Vastakkain ovat valkoiset ja punaiset, suomalaiset ja venäläiset, suomalaiset ja rantaruotsalaiset, taistelua kannattavat ja pasifistit.

 

Erimielisyyttä on siitä, pitäisikö armeijan johto antaa jääkäreille vai Venäjän armeijassa palvelleille suomenruotsalaisille upseereille.

 

Suurin osa miehistä on kannalla, ettei naisväkeä voi ottaa mukaan isänmaan asioiden hoitoon.

 

Tammikuu 18:n kertoja rakennusmestari Sippola on aikaan nähden edistysmielinen tasa-arvon kannattaja.

 

Hän ei ole sotaintoilija, vaan rehti mies joka ajaa Suomen itsenäisyyttä.

 

Sisällissodan alkaessa hän miettii, kuinka monta taloa hän ehtisi vielä rakentaa vapaassa Suomessa.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

maanantai, 11. syyskuu 2017

Satu Lepistö: Lintutarha (2017)

Lepist%C3%B6.jpg

Kaleva 11.9.2017

Poliisi ja hänen Lolitansa

 

ESIKOISROMAANI

Satu Lepistö: Lintutarha. Gummerus 2017.

 

Nelikymppinen poliisi ja perheenisä Anssi Heino pelastaa 14-vuotiaan Lauran ja alkaa himoita tätä. Lintutarha on siis Lolita-romaani, jota aiheen vuoksi lukee varuillaan ja hämmentyneenä.

 

Edistyessään tarina tuntuu kertovan kuinka hauraissa kantimissa on ihmisyys.

 

Heinon muistot koko elämästään ovat sirpaleiset ja hän kokee itsensä epätodelliseksi. Lauran äiti on tehnyt itsemurhan eikä Laura halua palata lintutarhaa pitävän isänsä luo. Siitä alkaa tytön ja poliisin yhteinen ”road trip”, jossa kertojanäkökulmat vuorottelevat.

 

Tarinan kuluessa kerronnallinen kamera menee lähemmäksi henkilöitään. Aluksi poliisi on Heino, sitten Anssi. Lauralle isä on ensin Heikki, sitten isä. Lähikuva avaa romaanin maailmaa yhä yksityiskohtaisemmaksi.

 

Kuinka tosia muistot ovat? Lauran ja Heinon kertomukset samasta tilanteesta eroavat toisistaan.

 

Laura ajattelee käyttävänsä miestä hyväksi päästäkseen lintutarhasta vapauteen. Heino uskoo tytön rakastavan häntä samoin kuin hän tyttöä.

 

Ei voinut puhua rikoksesta, jonka motiivina oli rakkaus, ja minä rakastin Lauraa ihan kokonaan.”

 

Heinon sirpaleisuus tuo mieleen traumaperäisen dissosiaatiohäiriön. Hänen ristiriitaiset muistonsa liittyvät naisiin äidistä alkaen. Hänestä Lauran synti oli suurempikin kuin hänen omansa. Olihan hän sentään kunnon ihminen ja poliisi, jolle lakien noudattaminen oli sydämen asia. Kuitenkin hän olisi Lauran vuoksi valmis vaikka tappamaan.

 

Satu Lepistö (s. 1976) on tamperelainen sanataideohjaaja, jolta aiemmin on ilmestynyt kaksi runoteosta. Romaanin kieli on lyyristä ja vahvan kuvallista.

 

Kertojien epäluotettavuus - se, että jokainen tulkitsee tapahtumia itsensä kautta ja muistaa omalla tavallaan - pistää kysymään identiteetin vakautta. Heino näkee muistot ”höytyvänohuina kerroksina”, jotka kuluvat puhki ja paljastavat uuden kerroksen.

 

Palapeli jää lukijan koottavaksi. Heinon tarina on ehkä hajoamiskertomus, mutta Lauran kannalta se saattaa olla kasvukertomus.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

maanantai, 28. elokuu 2017

Asta Leppä: Voittajien varjot (2017)

Lepp%C3%A4.jpg

Kaleva 28.8.2017

Kenellä on, sille annetaan

 

KIRJOITUSKOKOELMA

Asta Leppä: Voittajien varjot - Elämää eriarvoisten tasavallassa. Kirjapaja 2017.

 

Voittajien varjot on kirja kilpailuyhteiskunnan menestyspakosta ja uskosta loputtomaan talouskasvuun. Kaikki haluavat voittaa, mutta voittajia ei ole ilman häviäjiä.

 

...suomalaisten enemmistö voi paremmin kuin koskaan historiassa, mutta vähemmistöllä menee huonosti. Haluaako keskiluokka ummistaa silmänsä näiden ihmisten pahoinvoinnilta?”

 

Kirja herättelee elämäntyylinsä velaksi ostavaa keskiluokkaa näkemään, että ihmisarvosta ei voi kilpailla.

 

Ihmisarvoa kyseenalaistavat äänet ovat voimistuneet. Ne, joilla on rahaa ja sen mukana valtaa, ovat kyvyttömiä myötätuntoon. Köyhillä ei ole voimia pitää puoliansa. Keskiluokka taas pelkää putoavansa kilpailusta.

 

Toimittaja ja tietokirjailija Asta Leppä käsittelee kirjassaan tasa-arvoa, rahaa, valtaa, onnellisuutta ja rakkautta.

 

Esseistisissä kirjoituksissaan Leppä asettaa itsensä alttiiksi. Fakta yhdistyy omaan kokemukseen, ironiaan ja entä jos -kysymyksiin lukijan vastattaviksi. Hän kärjistää, mutta paatoksellisen julistamisen sijasta käyttää taitavasti ironiaa.

 

Rakkaudesta puhuessaan Leppä esittää, kuinka moderni romanttisen rakkauden ideaali puristaa ihmisyyttä.

 

Rakastumisen hormonimyrsky kestää puolesta vuodesta kolmeen vuoteen, ja ”kun aivolisäke kitaluun syvennyksessä hiljenee ja rakkaus kuivuu Gobin erämaaksi, on tullut aika jakaa kylpypyyhkeet, pullojukat ja äänilevyt ja käydä lastenvalvojalla.”

 

Alkusanoissa Leppä sovittaa Matteuksen evankeliumin sanoja tähän aikaan. ”Joka ylentää itsensä, se ylennetään ja se, joka vähääkään osoittaa itsekritiikkiä, nauraa itselleen, osoittaa epävarmuutta ja haparoi, se alennetaan.”

 

Voittajien varjot on raikas ja ajatuksellisesti rikas puheenvuoro suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta, jonka rattaat voitelee kaikkialle ulottuva rahateknologia. Leppä kirjoittaa monimutkaisista asioista selkeäsanaisesti, pohdiskellen ja yksinkertaistamatta. Pohdiskelu kertoo ristiriitojen ymmärryksestä: helppoa tietä ei ole.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

maanantai, 7. elokuu 2017

Ville Hytönen: Jumalankoirat (2017)

Hyt%C3%B6nen.jpg

Kaleva 7.8.2017

Köyhät taistelevat köyhiä vastaan

 

HISTORIALLINEN ROMAANI

 

Ville Hytönen: Jumalankoirat - Romantillinen kertomus ja aikalaisen todistuskirje. Sammakko 2017.

 

Jumalankoirat on runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Ville Hytösen (s. 1982) esikoisromaani - tai kertomus, kuten teoksen otsikko kertoo.

 

”Romantillinen” ei tässä tarkoitta romanttista rakkautta, vaan kauhuromanttisuutta ja tarinan kuvaaman aikakauden luontosuhteeseen perustuvaa kansanuskoa, keskuksena ihmissusimyytti ja sen aiheuttama vaino.

 

Tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun lopulle Viron Läänemaalle kylään, johon on saapunut kaksi muukalaista: Liivinmaalla ihmissutena tuomittu ukko Thies ja hänen kumppaninsa suomalainen noita Aaprami, joista puhutaan maahanmuuttajina.

 

”Ei ymmärretty, että muualla eletään eri tavoin kuin täällä, ja että on vaikea sanoa, kumpi on Jumalan kannalta sitten parempi ja kumpi huonompi”, kirjoittaa tarinan muistiin merkitsijä, Turun kuninkaallisen Akatemian opiskelija Matias Homelin.

 

Papinpoika Homelin on aikalaistarkkailija - hän kirjaa kokemaansa kuin muinaiset evankelistat. Raamattu sävyttää teosta muutenkin. Mottona on Matteuksen evankeliumista kohta, jossa Jeesus puhuu kirjanoppineista ja fariseuksista, ja koko tarinan päätös on ilmestyskirjamainen lopun aikojen kuvaus.

 

Kirjaaja tulkitsee ajan merkit: ”...minulle isänmaa ovat nämä yhteiset kielemme, joita nyt uhkasi kuolema. Suomalaisuus oli Aaprami Pöyrysen hahmo, suoraan muinaisista loitsuista ja idän metsien runoista. Ja Thies oli kaikki me, meidän metsäuskomme.”

 

Vastapuolella ovat kristinuskon nimissä tuomitsevat pappi ja kyläläiset.

 

Tapahtumat sijoittuvat kahden katastrofin väliin. Takana ovat 1600-luvun nälkävuodet ja edessä suuri Pohjan sota.

 

Hätä saa ihmiset ajautumaan vihaan ja julmuuksiin, joka nousee viattomaltakin näyttävän sisimmästä ja joka saa köyhät taistelemaan köyhiä vastaan.

 

Tarinan kieli, muoto ja ulkoasu kuvitusta myöten noudattavat vanhastavaa ilmaisua. Kieli on runollista luontokuvausten ”aleksiskivimäisyyttä” myöten. Teosta on verrattu Aino Kallaksen Sudenmorsiameen, ja yhteistä onkin ihmissusi-aihelman lisäksi muun muassa tapahtumapaikka.

 

Vanhastavaksi tarina on rakennettu vain tyyliltään. Luettavana se on värikästä ja ilmavaa, ei raskassoutuista, ja teemaltaan ikiaikainen. Vastakkainasettelu ja viha vierasta kohtaan ovat sen ydin. Loppupuolen luku XXIII, ”jossa maailmanloppu on tuleman” alkaa näin:

 

”Siihen saakka olivat taistelleet maailmassa hyvä ja paha, mutta maailma oli hylännyt itsestään hyvyyden ja pahuuden rakennelmat. Oli tullut ihmisen aika - itsekkään ihmisen, joka ei ollut enää kyvykäs päättämään hyvän ja pahan väliltä, vaan pelon ja turvantunteen.”

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 7. elokuu 2017

Maria Peura: Tunkeilijat (2017)

Peura.jpg

Kaleva 7.8.2017

Novelleja irrallisista henkilöhahmoista

 

NOVELLIKOKOELMA

Maria Peura: Tunkeilijat. Teos 2017.

 

Tunkeilijat-kokoelman novellien päähenkilöt tuntuvat olevat jostain erillään, joko uhattuina tai sosiaalisesta piiristään irrallaan. He elävät toisten vaatimuksen alaisina, mutta saattavat hyvittää sen käyttämällä puolestaan valtaa toisiin.

 

Heidän halunsa eivät yleensä täyty, olkootpa oikeutettujakin kuten kidutettujen ja pakotettujen turvapaikanhakijoiden tarinoissa.

 

Novellin Rakkautta Madeiralla nainen pyrkii saamaan yhteyden mieheensä lainarahoin tehdyllä lomamatkalla.

 

”Kun lentokone ottaa vauhtia, tartun Ileä kädestä. Ile ravistaa käteni pois. Minä selaan matkaopasta. Minua kiinnostavat Madeiralla levadavaellukset ja kukkatorit. Kysyn, mikä Ileä kiinnostaa. Ile tuijottaa eteensä. Sitten Ile katsoo taakseen. Sieltä tulee tarjoilukärry.”

 

Jotkut novelleista muistuttavat unta, jossa yhä uudelleen palataan samaan traumaattiseen kokemukseen.

 

Kokoelma koostuu roolitarinoista, joissa tapahtumista kertoo yksi tulkitseva puhuja. Hän voi olla pakolaisperheen äiti tai kymmenvuotias arabityttö, joka ensimmäisten kuukautisten jälkeen myydään markkinoilla.

 

Hän voi olla länsipohjalaisittain puhuva pappi, jonka seurakuntalaiset korottavat profeetaksi, vaikka pappi ei halua muuta kuin päästä eroon poikuudestaan, tai emäntä, joka valaistuu höyryimurista ja saa kutsumuksen ”puhtauen sannaa julistamamhaan”.

 

”Sehän puhistaa hengitysilmanki ja molen huomannu, että hunteerinkitki klaaraintuu. Välistä ko livahtaa ulko-ovesta tuota höyryä niin sehän imasee ilmansaasteetki. Soon ihme vekotin. Pystyn mitä tahansa. Soon kaikkivaltias niinko Jeesus Ristus.”

 

Yhden puhujan vahva näkökulma värittää tapahtumat tehokkaasti. Novellit ovat kuin todistajalausuntoja, joissa varsinainen merkitys on kertojalta itseltään piilossa. Joissakin novelleissa tehokeino on ironia, toisissa syvä murhe ulkonaisesti eleettömän kerronnan sisällä.

 

Novelleja yhdistää henkilöhahmojen kipeä ja ratkaisematon pyrkimys tai tarve. Silti novellit tuntuvat sinkoilevan eri suuntiin.

 

Kokonaisuus kaipaisi järjestävää periaatetta kuten yhtäläisyyden ja vastakkaisuuden vuorottelulle perustuvaa osastojakoa. Se vahvistaisi kokoelman punaista lankaa ja terävöittäisi sen profiilia.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA