maanantai, 15. lokakuu 2018

Minna Rytisalo: Rouva C. (2018)

Rouva%20C..jpg

Kaleva 15.10.2018

 

Ei mustetta vaan tulta

 

ROMAANI

 

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018.

 

"Kirjoita. Se on sinun lajisi", Ferdinand Canth kehottaa vaimoaan.

 

Minna Rytisalo (s. 1974) keskittyy romaanissa Rouva C. Minna Canthin Jyväskylän aikaan (1863-1879).

 

Sinä aikana seminaariopiskelijasta tulee ärhäkkä kirjailija Canth, ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka pyrki edistämään etenkin tyttöjen koulutusta.

 

Kuopiolaisen kauppiaan tytär saa vanhemmiltaan luvan lähteä vastaperustettuun Jyväskylän seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi.

 

Tyttökoulun käynyt Minna on koulutettu avioliittoa varten. Isä tarvitsee kaupalleen jatkajan. Minnan tehtävänä olisi tuoda perheeseen vakavarainen vävy.

 

Parikymppinen Minna ei suunnittele ryhtyvänsä rouvaksi. Vuoden kuluttua opinnot kuitenkin keskeytyvät, kun seminaarin johtaja Uno Cygnaeus paljastuu tyttöjen hipelöijäksi ja kohdistaa toimensa Minnaan. Jos Me Too -kampanja olisi noussut 1800-luvulla, se olisi ollut tässä.

 

Toinen keskeyttämisen syy on rakkaudeksi syvenevä ystävyys seminaarin lehtorin Ferdinand Canthin kanssa. Opettajan ja oppilaan suhde on skandaali, mutta se ei estä paria avioitumasta.

 

Seuraa miehen kuolemaan asti tasapainoinen avioliitto, seitsemän lasta ja Canthin kehitys lehtiin nimimerkillä kirjoittavasta naisesta kirjailijaksi, jolla on kädessään sekä talousvihko että kirjoitusvihko.

 

"Älä pienennä minua, älä koskaan sano, että asiat eivät olisi minun silmilleni sopivia", Minna sanoo miehelleen avioliiton alussa.

 

Minnan vastakohta on ystävä ja opiskelutoveri Flora, jonka opinnot tuntuvat tähtäävän avioitumiseen. Minna haluaa teksteillään varoittaa tyttöjä kasvamasta "floramaisiksi".

 

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi sai palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, joista yksi Oulun kirjailijaseuran myöntämä Botnia-palkinto 2017.

 

Lempiä kiitettiin väkevästä kerronnasta, ja samaa on Rouva C:ssä.

 

Romaanin kerronta on mietiskelevää.

 

Repliikit sijoittuvat kerronnan ja kuvauksen sisään, rytmi on viipyilevä. Tarina välittää latautuneesti rouva C:n sisäisen palon. Minnan kaltaisen naisen kynässä ei ole mustetta vaan tulta, aviomies Ferdinand sanoo.

 

Canth-kuva on pitkään ollut miltei institutionaalinen, onhan hänellä ainoana suomalaisena naisena oma liputuspäivä.

 

Tätä kuvaa monipuolisti jo kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan elämäkertateos Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014), johon Rytisalo romaanin jälkisanoissa viittaakin.

 

Rytisalon romaani syventää fiktion keinoin ihmistä ja kirjailijaa. Canth oli taistelija, jolla oli synkätkin hetkensä. Elämäkerrallisiin faktoihin perustuva fiktiivinen rouva C. tuntuu avaavan myös historiallista Minna Canthia.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 3. syyskuu 2018

Antti Hurskainen: Suru ei toimi (2018)

Hurskainen.jpg

Kaleva 3.9.2018

 

Kun mikään tyydytys ei ole tarpeeksi

 

ESSEEKOKOELMA

Antti Hurskainen: Suru ei toimi. Siltala 2018.

 

Antti Hurskainen (s. 1986) aloittaa kokoelmansa Donald Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi, ja jatkaa sittenkulttuurisemmilla nimillä Kafkasta Knausgårdiin ja Lordista Miki Liukkoseen.

 

Käsittelyn saavat myös esimerkiksi Pentti Saarikoski (retosteluesteetikko), Juice Leskinen (kaljamessias) ja Christer Kihlman, jota Hurskainen pitää Euroopan ehkä oivaltavimpana alkoholikirjailijana.

 

Suru ei toimi on Antti Hurskaisen neljäs teos. Sen esseet sivuavat eräänlaisia addiktiota, joissa mikään tyydytys ei oletarpeeksi. Riippuvuuden lähde voi olla alkoholi tai suru, jonkin puute tai julkisuuden tavoittelu. Se voi olla myös onttojulkisuusbrändäys, jolla tavoitellaan vähän kaikkea.

 

Esseen Baby, olkaamme siis suomalaisia keskiössä on Ville Valo ja HIM-yhtye, jonka "kansainvälistä suomalaisuutta"kirjoittaja ironisoi: "Suomalaisuutta englanniksi tulkitseva laulaja on kuin juhlapuhuja, jonka sepalus repsottaa auki."

 

Hurskainen siteeraa Valoa: "Kun me valittiin englanti orkesterin kieleksi, tottakai idiksenä oli että mikään ei riitä." Vaikkasaavutukset ovat suuria, palvotuksi tulemisen halu vaatii yhä lisää.

 

Saman addiktion Hurskainen tunnistaa myös itsessään: "kirjoittaessani, lukijoita kohti kurkottaessani, pyrin tekemäänvaikutuksen."

 

Hän ei usko puheisiin suosion tavoittelun ulkopuolisesta kirjoitusnautinnosta.

 

Niminovelli kertoo omakohtaisesti surusta, joka kirjoittajalle on vanhempien avioero hänen ollessaan 12-vuotias.

 

Kirjoitus alkaa sateisesta yöstä ja vanhempien riidasta. Sitten seuraa varsin esseemäinen polveilu: Titanic, HannahArendt, taiteilijan ahdistus, Abba-yhtyeen jäsenten musiikki ja avioerot sekä viite Ingmar Bergmaniin, paluu omiin vanhempiin, kotitekoinen pizza, kirjailija Juha Mannerkorven teos Jälkikuva, kaiken lamauttava menetyksen tunne,nykyhetki ja sade - yhteisenä nimittäjänä surun olemus.

 

Suru ei johda mihinkään, sillä ei ole olemassa muunlaista kuin banaalia surua, Hurskainen sanoo.

 

Antti Hurskainen on täydellinen esseisti.

 

Hän kärjistää, on nopea, nostaa ristiriidat, on armoton myös itselleen, haastaa ja kysyy, mutta jättää vastaamisen lukijalle.

 

Hän on valistunut ja kulttuuritietoinen, hänen tekstinsä mutkittelee ennakoimattomasti mutta johdonmukaisesti. Hänenkieltään on nautinto lukea.

 

Tämä kyseenalaistamisen menetelmä tuo välistä mieleen Juha Hurmeen ja etenkin hänen teoksensa Niemi.

 

Ei väliä, vaikka lukija jälkeenpäin havahtuu miettimään, mitä esseisti Hurskainen oikein sanoikaan.

 

Hän sanoi jotain tärkeää ja sanoi sen hyvin, mitä se oli?

 

Ehkä Hurskainen esseistinä on avaaja - kuin kirurgi, joka leikkauksen tehtyään jättää haavan sulkemisen muidenhoidettavaksi.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

maanantai, 20. elokuu 2018

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen (2018)

P%C3%A4%C3%A4skynen.jpg

 

Kaleva 20.8.2018

 

Kukaan ei näe minua, kukaan ei tunne minua

 

ROMAANI

 

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018.

 

"Todellisella elämälläni ei ole tarinaa. Ei suuntaa, ei viivoja. Vain avara tila jossa minun olisi pitänyt olla, mutta siellä ei ollut ketään."

 

Markku Pääskysen yhdeksäs romaani Hyvä ihminen alkaa tilanteesta, jossa 21-vuotias minäkertoja tarjoaa aamuöisessä Helsingissä kodittomalle miehelle tupakan ja tajuaa, että hänen kutsumuksensa on auttaa vähäosaisia.

 

Opintolainan rippeet riittävät Euroopan-matkaan, jonka aikana on tarkoitus löytää elämän suunta.

 

Vuosia myöhemmin kertoja on perheenisä ja sosiaalityöntekijä Helsingissä. Hänestä on tullut hyvä ihminen.

 

Tarina etenee arkisten ja miltei pitkästyttävien yksityiskohtien kautta.

 

Kertojan elämää leimaavat sattumanvaraisuus ja sivullisuus. Hän ei kerro oikeaa nimeään, vain inhoamansa lapsuuden lempinimen Rakku. Hän ei pysty tunnistamaan itseään: "Olin poika ja sitten minusta kasvoi mies vaikken tiennyt mitä sukupuolta olin."

 

Häneltä tuntuu puuttuvan minuus. Hän kirjoittaa päiväkirjaa kuin oman elämänsä tarkkailijana ja pelkää, että päiväkirjan kadotessa katoaisivat muistotkin. Hän kirjaa tapahtumia jotta näkisi kokonaisuuden, ja silti hän läheistensä mielestä muistaa väärin.

 

Elämäntarinan kirjoittaja muovaa elämänsä juonta, joka syntyy tarinaan valituista tapahtumista. Kun valitaan toiset tapahtumat, juoni muuttuu.

 

"Kaksi ihmistä näkee aina yhdestä tapahtumasta kaksi eri muunnelmaa, ja syntyy kaksi eri tapahtumaa joilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin sama aika ja paikka", kertoja toteaa. Oman elämänsä valintoja hän on arponut tarotkorteilla.

 

Kun kertoja 1990-luvun alussa lähtee etsimään itseään, laskusuhdanne sinkoaa ihmisiä yhteiskunnan laitamille Suomessa. Tarinan lopussa nykyaikana hän on 44-vuotias pakolaistyöntekijä ja lehdet kirjoittavat leipäjonojen kasvamisesta. Pyrkimys hyvään ei auttanut, minuus ei eheytynyt ja toiset näkevät kertojassa eri ihmisen kuin hän näkee itsessään.

 

Eksistentiaalinen ahdistus ei helpota. Kertoja on valehdellut niin itselleen kuin muille, ja elämän saldoksi tuntuu jäävän tyhjyys, jossa kukaan ei näe eikä tunne häntä.

 

Näkymä tuntuisi toivottomalta, ellei romaanissa kuitenkin olisi ironiaa ja runollista intensiivisyyttä.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 6. elokuu 2018

Merete Mazzarella: Alma - Edelläkävijän tarina (2018)

Mazzarella%2018.jpg

Kaleva 6.8.2018

Nainen, joka ei halunnut olla miehen peili

 

ELÄMÄKERTAROMAANI

Merete Mazzarella: Alma. Edelläkävijän tarina, suom. Raija Rintamäki. Tammi 2018.

 

Merete Mazzarellan Alma on kiehtova tarina ajasta, jolloin naisen oli anottava Venäjän keisarilta vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopistoon opiskelemaan.

 

Alma Söderhjelm (1870-1949) oli Viipurissa syntynyt suomalainen historiantutkija ja kirjailija, Suomen ensimmäinen naisprofessori ja kolmas suomalainen nainen, joka väitteli tohtoriksi. Häntä paheksuttiin, sillä naisen tehtävä oli päätyä perheenäidiksi ja kotihengettäreksi.

 

Alma ei avioitunut, mutta oli vapaan rakkauden puolestapuhuja ja toteutti sitä elämässään. Miehistä hän piti, varsinkin itseään nuoremmista.

 

Olen rakastanut turhuuksia ja kauniita vaatteita, olen halunnut olla miehen vertainen, en tänä päivänäkään tiedä miten sen ilmaisisin - toisenlainen versio miehestä, mies joka on pysynyt naisena ja ymmärtää miehiä naisen tavalla?”

 

Romaani kuvaa Alma Söderhjelmin viimeistä elinvuotta Saltsjöbadenin parantolassa Ruotsissa, joka maana miellytti häntä enemmän kuin synkkämielisyyteen taipuva Suomi. Isänmaanystävä hän silti oli ja avusti aktiivisesti kansalaissodan aikaista jääkäriliikettä.

 

Alma oli taustaltaan yläluokkainen ja isän puolelta aristokraatti.

 

Aikuisena hän sai kirjeen venäläiseltä lapsuudenystävältään Šuralta: tämä oli allekirjoittanut viestin koko nimellään Aleksandra Kollontai - aatelisneidistä oli tullut Leninin läheinen apulainen.

 

Poliittisista syistä Alma ei halunnut elvyttää ystävyyttä. Suomen ystäviin kuuluivat Järnefeltin ja Sibeliuksen lapset, joista Janneen - Jean Sibeliukseen - hän ihastui ”kuten kaikki muutkin nuoret naiset”.

 

Ruotsin-ystäviä oli aikakauden koko kulttuuriväki, ylhäisimpänä heistä runoilijaprinssi Vilhelm.

 

Romaani vetää kuin jännitystarina. Draamallista huipennusta siinä ei ole, mutta Alman viimeisen elinvuoden nykyhetken vuorottelu muistojen kanssa imaisee mukaansa.

 

Imua lisää, että älykkään ja poikkeuksellisen naisen vaiheikas tarina on tosipohjainen. Jälkisanoissa Mazzarella kertoo käyttäneensä lähteinä Alma Söderhjelmin muistelmia sekä kirjeitä ja päiväkirjoja.

 

Merete Mazzarella ei tapaa teoksissaan käyttää jakoa lukuihin. Almakin on jaksotettu vain tähdenväleillä. Tämä lievä raskassoutuisuus ei haittaa, koska romaani tuo päähenkilönsä esiin elävänä, uskottavasti ristiriitaisena ihmisenä, jonka ironiantajua ei vanhuus ja lievä katkeroituminen ole tuhonnut.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 18. kesäkuu 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)

Saara%20Turunen.jpg

 

Kaleva 18.6.2018

Yksi vuosi yksinäisen esikoiskirjailijan elämästä

 

ROMAANI

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018.

 

Sivuhenkilö on romaani esikoiskirjailijan vuodesta. Siihen kuuluvat suuret odotukset kirjan ilmestyttyä, pettymys hiljaisuuteen ja etenkin ”maan huomattavimman päivälehden” kritiikkiin ja lamaannus, kunnes vuoden lopuksi tulee ilmoitus esikoisromaanipalkinnosta.

 

Tappion tunnon hetkien jälkeen palkinnon voittaminen tuntuu kummalliselta. Tässäkö se oli?

 

Palkinnon jälkeen hiljaisuus esikoisromaanin ympärillä päättyy, ja nyt kirjailijalle tulvii esiintymispyyntöjä.

 

Olin kai kuvitellut, että kaikella sillä olisi paljon enemmän väliä. Mutta nyt hymähdän. Parempi, etten tiennyt mitä oli tuleva.”

 

Saara Turunen (s. 1981) on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä, jonka esikoisromaani Rakkaudenhirviö sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2015.

 

Kirjan takakannen mukaan Sivuhenkilö on tarina yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se on siis romaani, jossa on omaelämäkerrallisia aineksia.

 

Turunen ei ole nimennyt päähenkilöä.

 

Hän on taiteen maisteri, nainen, minäkertoja, joka tarkkailee sekä omaansa että kirjallista elämää syrjästäkatsojana.

 

Romaanin nimen ”sivulla” voisi olla kaksoismerkitys, jos se viittaisi kirjoitettuihin sivuihin.

 

Romaanin minä viettää hiljaista elämää asunnossaan, jossa on vain patja, huonekasveja ja toisen tyhjän huoneen katossa koukku edellisen asukkaan jäljiltä.

 

On muistilappuja seuraavaa romaania varten, mutta mitä niistä pystyisi kirjoittamaan?

 

Hän miettii kirjoittavansa teoksen, jonka kehyksenä on jokin ajanjakso, tapahtumien sarja ja tunnemyrskyn dramaturgia, kamppailu ja asian ylitse pääseminen. Juuri niinhän Saara Turunen on Sivuhenkilönsä toteuttanut.

 

Kirjallisen elämän pohdinnan ohella kertoja tarkkailee omaa yksinäisyyttään ja ikäistensä naisten toisenlaista elämää. Näillä on mies, perhe ja vauvapuheet.

 

Hän pohtii kirjallisuuden kaanonia, kuinka sen pääosassa ovat miespuoliset kirjailijat ja kuinka naispuolisia kirjailijoita on niin harvoin nostettu klassikoiksi.

 

Romaani kulkee tyynen toteavaan, assosiatiiviseen tyyliin, jossa arjen tapahtumat, mielikuvat ja muistot vuorottelevat. Kerronnan toteavuus tekee siitä tiiviin ja sen myötä painokkaan.

 

Yhtä vaikuttava on ironia, joka suuntautuu kirjallisen elämän ilmiöihin - kirjallisuuskritiikkiin, markkinointitilaisuuksiin, messuihin ja matineoihin.

 

Olin tottunut ajattelemaan, että kirjallisuudessa olisi jotakin ylevää ja hienoa, jotakin sellaista, joka singauttaisi ihmisen arjen yläpuolelle, jonnekin sielujen syvyyksiin. Mutta nyt kaikki sellainen on hävinnyt. Minut on ainoastaan singottu tähän junanvaunuun, jossa leijuu kosteista kengistäni kantautuva märän koiran haju.”

 

Tarinan lopussa minäkertoja päättää kirjoittaa kirjoittamisesta ja itsensä kadottamisesta.

 

Saara Turusen Sivuhenkilö tuntuu olevan päätöksen tulos, romaani jonka raikas etsiskelevä tyyli ja kirpeä ironia tuovat uudenlaista näkökulmaa kirjailijan työhön.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA