maanantai, 17. kesäkuu 2019

Tiina Raevaara - Urpu Strellman: Tietokirjailijan kirja (2019)

Tietokirjailijan%20kirja.jpg


Kaleva 17.6.2019


Mikä tietokirjassa toimii, ja mikä sitten ei?


OPAS TIETOKIRJOITTAJALLE


Tiina Raevaara - Urpu Strellman: Tietokirjailijan kirja. Docendo 2019.



Tietokirjailijan kirja on tuhti teos tietokirjan tekemisestä. Se kattaa koko prosessin ideoinnista valmiin kirjan markkinointiin.


Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin kädestä pitäen -opas tulee tarpeeseen.


Pelkkä tietokirjallisuuden käsite on kaivannut selvennystä. Usein se sekoitetaan tutkijoiden asiantuntijoille suuntaamaan tiedekirjallisuuteen. Tietokirjailija ei kirjoita tutkijoille vaan yleistajuistaa tiedettä suurelle lukijakunnalle.


Kirja esittelee myös meillä vasta vähän tunnetun, mutta jo suositun luovan tietokirjallisuuden. Nimitys tarkoittaa tietokirjaa, joka kaunokirjallisuuden keinoja käyttäen tarjoaa tiedon ohella lukuelämyksen. Lajiin kuuluvat esimerkiksi esseet, reportaasit ja osa elämäkerrallisesta kirjallisuudesta.


Tieto- ja kaunokirjallisuuden rajoilla kulkeva essee sotketaan monesti esseeksi sanottuun tenttivastaukseen, vaikka tällä ei ole mitään tekemistä varsinaisen esseen kanssa.


Luvussa Kuinka elää kritiikin kanssa? puhutaan "huonosta kritiikistä" tarkoittaen ei-kiittävää arvostelua.


Ilmaisu on epätarkka, sillä kritiiikki on huono vain silloin, kun se on kehnosti kirjoitettu tai perustelematon. Vaikka arvostelu ei ole kehuva, se voi silti kritiikkinä olla hyvä.


Hieman raskaaksi lukemisen tekee se, että Tietokirjailijan kirja on painettu pienehköllä kirjasimella.


Vielä hämärämmin teksti näkyy harmaapohjaisissa tietolaatikoissa. Olisi ehkä kannattanut kasvattaa kirjainkokoa luettavuuden vuoksi, vaikka kirjassa onkin jo paksuutta.


Muuten Tietokirjailijan kirja on toteutettu lukijaa lähestyvästi aina kantta myöten. Lähtökohtana on ajatus siitä, mikä tietokirjassa toimii, mikä ei. Tekijät rohkaisevat kokeilemaan muitakin kuin tietokirjan perinteistä rakennetta ja ottavat mukaan oman kokemuksensa, mikä väliin hauskastikin havainnollistaa teoksen fakta-aineistoa.


MARJA-RIITTA VAINIKKALA



maanantai, 10. kesäkuu 2019

Janne Nevala: Tietävätkö joutsenet että on sunnuntai (2019)

Krit%20Nevala%2019.jpg

 

 

Kaleva 10.6.19

 

Keikalla aikuisuuteen Musta Surma -pakussa

 

ROMAANI

Janne Nevala: Tietävätkö joutsenet että on sunnuntai. Rokkimopo Kustannus 2019.

 

Liminkalaisen kirjastotoimenjohtaja-muusikko Janne Nevalan neljäs romaani Tietävätkö joutsenet että on sunnuntai on road trip -tyyppinen nuoren miehen kasvutarina.

 

Nuori rumpali Jaska saa vastuulleen oululaisen The Dead Sunflowers -bändin tavallista isomman keikan. Jähmeästi alkava matka vauhdittuu sitä mukaan kuin porukan Musta Surma -niminen paku taittaa tietä Tuirasta kohti Tampereen Telakkaa ja Helsingin Kaapelitehdasta.

 

Oulu näyttäytyy vahvasti porukan puheissa ja repliikkien leveässä murteessa.

 

Jaskan kertojanääni on pohdiskelevan ironinen, kun taas bändin jäsenten sanailussa on huumoriksi peitettyä näykkimistä.

 

Pakettiauton ratissa Jaska miettii soittamista, bändin sisäisiä jännitteitä ja omaa elämää. Erityisesti Jaska miettii ihastustaan Iinaa, jota myös bändikaveri Vili havittelee.

 

"Mitä minulla oli Iinalle tai ylipäätään kenelle muullekaan tässä elämässä tarjota? Huono itsetunto, kolhuiset rummut, ei opiskelupaikkaa vieläkään, orastava ylipaino, taipumus murjottamiseen ja syrjään vetäytymiseen."

 

Jaskan mielestä bändi on yhteen sitoutunut epäsointuinen perhe: etäinen Roope, kaljoitteleva Simo ja kiukkuileva Vili, Jaska itse pahanpohjimmaisena.

 

Matkan kuluessa roolit muuttuvat ja Jaska huomaa yhdessä ihmisessä olevan monta ihmistä. Arkuus hälvenee, sillä nyt oli pakko ottaa keikkavastuullisen roolia.

 

Joutsenet ilmestyvät tarinaan Limingan pelloilta ja kutoutuvat aiheena sen eri vaiheisiin. Nekin muodostavat eräänlaiseen perheen. "Johtaja kertoon mihin suuntaan mennään ja sitten ne lentää." On myös niitä lintuja, jotka lentävät vain omaan suuntaansa.

 

Tietävätkö joutsenet että on sunnuntai on kolmenpäivänromaani, joka tyylikkäästi noudattaa kasvukertomuksen muotoa.

 

Tarina on tiivis ajaltaan, mutta sen kuluessa parikymppisen Jaskan elämässä tapahtuu käänne.

 

Kasvutarinan perinteeseen kuuluen sisäiset ja ulkoiset vastoinkäymiset kypsyttävät nuorta miestä myönteiseen aikuisuuteen.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 6. toukokuu 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys (2019)

 

Haahtela.jpg

 

Kaleva 6.5.2019

 

Pimeys on sammuneita sydämiä

 

PIENOISROMAANI

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019.

 

Yhdeksänsataa vuotta sitten Etelä-Ranskassa erään kallion jyrkänteeltä putosi nainen. Hän ei kuollut, vaan koki ihmepelastuksen ja alkoi itse tehdä ihmeitä.

 

Tämän pyhimykseksi julistetun Adèlen tarina saa yliopistossa klassisia kieliä opettavan miehen matkustamaan Ranskaan.

 

Hän haluaa selvittää totuuden paikallisen luostarin vanhoista asiakirjoista. Oliko kyseessä vain pitkä valhe?

 

 

Adèlen kysymys on Joel Haahtelan yhdestoista kirja. Sille kuten edellisillekin teoksille on ominaista hetken vaikutelmat, jotka luovat tarinaan mystisen sävyn.

 

Romaanissa ei ole kyse vain pyhimystarinasta vaan ihmisenä olemisen monimutkaisuudesta. Siihen tuntuu liittyvän Haahtelan toinen ammatti psykiatrina.

 

Läheinenkin ihminen on salaisuus, sillä hänen elämästään näkee vain pienen osan.

 

Mies oivaltaa olevansa luostarissa etsimässä itseään. Etääntynyt aviosuhde ja pelko masennuksen ylisukupolvisuudesta ajavat tavoittelemaan totuutta, jonka hän pian kuitenkin kyseenalaistaa.

 

 

Valon ja pimeyden aihelma lävistää romaanin.

 

Pimeys on sammuneita sydämiä, masennuksen musta aukko maailmassa, joka on muuttunut käsittämättömäksi ja jossa ihminen on nimennyt itsensä kaiken keskipisteeksi.

 

"Masennus on pian ainoa suojamme." Kun ei itse pysty luomaan omaa merkitystään, löytää lääkepurkin kourastaan.

 

 

Luostarin pyhät rutiinit ovat nekin suoja, ehkä todempi kuin ulkopuolisen maailman tarjoama.

 

"Jos meidän kokemamme maailman rinnalla on sittenkin voimia, joita emme käsitä. Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta me emme enää tunnista niitä."

 

Ihme on selitettävissä eri tavoin. Jollei se ole valhetta, sille löytyy järkeenkäypä arkinen selitys. Tai sitten se on mysteeri, jota ei voi ymmärtää järjen tasolla.

 

Joel Haahtelan pienoisromaanin lukukokemusta voi sanoa puhdistavaksi. Sellainen se voi olla niille, joille "maailma ei olekaan pelkkää mekaniikkaa, eikä ihminen vain kvantteihin vangittu algoritmi."

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

maanantai, 29. huhtikuu 2019

Tommi Parkko: Runosta, rakkaudella (2019)

Krit%20-%20Parkko%2019.jpg

Kalva 29.4.2019

Runon pöytä on katettu lukijoiden nautittavaksi

 

TIETOKIRJA

Tommi Parkko: Runosta, rakkaudella. Avain 2019.

 

Runoilija, luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko nostaa kirjassaan Runosta, rakkaudella esille lukijan roolin.

 

Runous on usein vaikeaa kokemattomalle lukijalle. Myös kaavoittuneet runokäsitykset vaikeuttavat lukemista. Jopa runoilijat saattavat torjuntaan asti hämmentyä nykyrunouden monimuotoisuudesta.

 

 

Parkko vertaa runon lukemista ruoan kuluttamiseen, mikä näkyy kirjan lukujen otsikoissa. Etninen ruoka on käännösrunoutta ja Pikaruoka käyttölyriikkaa, jota on helppo valmistaa ja nauttia. Gourmet-ruoka vastaa odotuksia rikkovaa taiderunoutta, kun taas kotiruoka on helposti tartuttavaa ja kivuttomasti ymmärrettävää.

 

Runous on hidasta kirjallisuutta. Jos runo tyhjenee kerralla, se ei elä pitkään.

 

Runoilijan "sanat voivat raivata läpitunkemattomiin ryteikköihin polkuja, joiden kautta lukija pääsee tunkeutumaan vähemmän kuljetuille kokemusten kentille." Parkko puhuu runon tiiviydestä, aukkoisuudesta ja "kuhisevista vivahteista".

 

Sana kirja merkitsee monelle tarinannälän tyydyttävää lukuromaania, jonka on helppo saada julkisuutta.

 

Runous jää taloudellisesti merkityksettömänä lajina mediassa syrjään.

 

Runoteoksia ilmestyy Suomessa nyt enemmän kuin koskaan, Parkon mukaan osa puoliraakana.

 

Se tarkoittaa sitä, että suuri osa runokokoelmista ei saa lainkaan lukijoita.

 

Palvelukustantamo Mediapinta julkaisi vuoden 2017 tempauksessaan 750 runokirjaa. Muuten vuosittain ilmestyy 400-500 kokoelmaa, "joista taiteellisesti merkittäviä 50-70 kpl".

 

 

Runosta, rakkaudella selkeyttää runon laatua ja konkretisoi sitä erilaisille yleisöille. Tätä tienraivaajan työtä Tommi Parkko on tehnyt myös runouden uudistumista esittelevässä kirjassaan Runouden ilmiöitä (2012) ja aloittelevan runoilijan oppaassa Kirjoita runo! (2011).

 

Parkko kattaa lajiannoksensa yleistajuisesti: ei tarvitse kouluttautua runon lukijaksi, on vain luovuttava joistain varmoista ennakko-oletuksista sen suhteen, mitä kansien välistä pitäisi löytyä.

 

"Runoutta ei tarvitse pelätä mutta ei sitä tarvitse myöskään suorittaa."

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

 

 

 

 

 

 

 

perjantai, 15. maaliskuu 2019

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija (2019)

Mazzarella%2019.jpg

 

Kaleva 15.3.19

Matka kuin aukko ajassa

 

 

ESSEETEOS

 

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija, suom. Raija Rintamäki. Tammi 2019.

 

Merete Mazzarella kirjoittaa isoista asioista keskustelevalla tyylillään. Kirjassaan hän kertoo oikeastaan kirjoittavansa elämänmatkastaan. Paikanvaihdokset jopa mantereelta toiselle kuuluivat jo lapsuuteen diplomaatin tyttärenä.

 

Varovainen matkailija kuvaa kahta matkaa - risteilyä Amazonjoelle ja Australian-matkaa, jossa kirjailija on työn puolesta matkustavan puolisonsa seuralaisena.

 

Risteilyllä Mazzarella kokee olevansa turisti ja Australiassa matkailija. Ero, johon kirjan rakenne pohjimmiltaan perustuu.

 

Turistit ovat matkailuteollisuuden suurkuluttajia. Mazzarella viittaa Lappiin, jota markkinoidaan Santa Claus -idyllinä.

 

Ironian sävyin hän huomauttaa, kuinka turistin on nähtävä revontulet ja keskiyön aurinko samalla kertaa.

 

Turistin matkakohteen on oltava ainutlaatuinen saman kaavan mukaan kuin muissakin kohteissa. Matkailuun taas liittyy tutun ja vieraan välinen jännitys sekä uteliaisuuden ja pelon ristiriita.

 

Vaikka matkailu on poikkeamista tutuilta poluilta, Mazzarella kertoo uusissa paikoissa rakentavansa ensin rutiinit etsimällä päiväkävelyreitin, kirjakaupan ja hyvän kahvilan.

 

Hän kertoo olleensa varovainen jo lapsena ja pelänneensä eksymistä, mutta vieras paikka houkuttelee ja saattaa tuottaa uudenlaisen yhteyden todelliseen minään.

 

Matka on aukko ajassa ja väylä eräänlaiseen ajattomuuteen. Se on alttiiksi asettumista ja yritystä kuvitella toisenlaisia elämiä.

 

Mazzarellan matka etenee kuvauksesta muistoihin ja itsetutkiskeluun, maanpakolaisuudesta vapaudenkokemukseen ja lopulta ilmastouhkiin.

 

"Lentohäpeä" on tietoisuutta koneiden kasvihuonekaasupäästöistä. "Risteilyhäpeä" on vielä vahvempi, koska isot laivat saastuttavat lentokoneitakin enemmän.

 

Viehättävää on Mazzarellan lukijaläheinen keskustelevuus. Eniten kirjasta jää mieleen "toisin olemisen" mahdollisuus, joka sisältyy niihinkin matkoihin joita ei tehdä kulkuneuvoin vaan nojatuolissa istuen.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA