Nobelin kirjallisuuspalkinto 2011 ruotsalaiselle Tomas Tranströmerille
Tranströmeriltä on suomennettu teokset Eläville ja kuolleille, Totuuden kynnys, Surugondoli ja Kootut runot 1954 - 2000. Lisäksi suomeksi on ilmestynyt valokuvateos Tikkuja, jossa on Tomas Tranströmerin runoja.

 

 

 Kritiikki julkaistu Kalevassa 27.4.1991:

 

Beethoven nostaa kuolinnaamionsa ja purjehtii

 

Runoja

Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille, suom. Brita Polttila.

Tammi 1990

 

Tomas Tranströmer on oppinut runoilija, joka joustavasti liikkuu ajassa, kulttuureissa ja ihmistajunnan avaruudessa. Suomentaja Brita Polttila kertoo jälkisanassaan, kuinka Tranströmer käyttä taidokkaasti sidottua mittaa, sapfolaista tai alkaiolaista nelisäettä tai keskiaikaista riimitöntä knitteliä. Käännöksessä mitta on kuitenkin jätetty syrjään, jotta tiiviit ja kirkkaat kuvat tulisivat esiin.

 

Kääntäjän tehtävänä on välittää alkutekstin vaikutus, ja alkuperäisen mitan jäljittely suomen kielellä on usein mahdotonta. Tätä suomentajan ongelmaa voi tutkailla vaikkapa Otto Mannisen heksametristä ja Pentti Saarikosken vapaata Odysseian suomennosta. Polttila on hienost tehnyt oikeutta Tranströmerin henkevälle ja epäsovinnaiselle tyylille.

 

Oppineisuudestaan huolimatta Tomas Tranströmer ei ole kuivakas. Hänen tekstinsä on rohkea sekoitus filosofiaa ja puhekieltä. Nopeasti se räjähtää arjen kuvasta siihen, mikä on piilossa ja näkymätöntä. Runojen älyllisen intohimoinen tunnelma tuo mieleen meillä hieman tutumman Gösta Ågrenin runouden.

 

Eläville ja kuolleille on Tranströmerin kymmenes kokoelma. Hän kuuluu Ruotsin johtaviin lyyrikoihin, mutta on arvostettu myös muualla. Tämä kokoelma toi runoilijalle sekä Neustadt-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston myöntämän kirjallisuuspalkinnon 1990.

 

Näkyvä ja näkymätön

Tranströmerin kieli rakentuu monimielisille ja eri aistipiireihin kuuluville kuville. Sellaiset ilmaisut kuin "raskaat lehdet riippuvat transsissa" tai "muuttokuorma palaa viilein liekein" muistuttavat jopa 1600-luvun englantilaisista metafyysikko-runoilijoista.

 

Eläville ja kuolleille lähtee siitä, mikä meille kaikille on tuttua. Nopeasti runot puhkeavat kuitenkin moniääniseksi lyyriseksi kerronnaksi (yksi kokoelman runoista onkin nimeltään Madrigaali). Runon tässä hetkessä kiteytyvät myös kaikki muut ajat, runoilija puhuu varjoista ja elämän näkymättömästä muuttokuormasta, haamuista joita ei tunneta. Elämän takana tai rinnalla on kuolema. Se on kaiken perimmäinen päämäärä, käyttövoima, armo tai liikkumaton liikuttaja.

 

Hurja runo maalari Vermeeristä rikkoo näkyvän pinnan. "Ei mikään suojattu maailma... Jo seinän takana alkaa meteli / alkaa kapakka... / Sieltä ja suoraan seinän läpi ateljeen kirkkauteen / sisälle sekuntiin joka saa elää vuosisatoja. / Tauluja, jotka käyttävät itsestään nimiä "Soittotunti" tai "Siniseen puettu nainen lukee kirjettä". Tranströmer saa Vermeerin laatukuvasta sen olennaisen, pinnanalaisen liikkeen, valon joka antaa jokapäiväiselle elämälle jalokivimäisen säteilyn kuin sitä ei olisi nähnyt koskaan aiemmin.

 

Runo Romaanisia kaaria lähtee turistikuvasta: matkailijat tungeksivat romaanisessa kirkossa. Muutamalla rivillä Tranströmer siirtää kirkkoarkkitehtuurin idean Mr ja Mrs Jonesin sisimpään, turistista tulee ihminen ja ikuisuusolento. "Sinun sisälläsi avautuu holvi holvin takana loputtomiin. / Sinä et ole koskaan valmis, / ja niin sen täytyy ollakin."

 

Tranströmerin kimmokkeena voi olla uutinen tv-saarnaajasta kuten runossa Kultapistiäinen. Runoilijan tajunnassa kuva laajenee avaruudeksi, jossa sumea fanaattisuus tai byrokraattisuus saavat vastakohdakseen majesteettisen vaskikäärmeen "niin kuin ei olisi virastoja" ja kultapistiäisen "niin kuin ei olisi idolinpalvontaa". Runoilija muistuttaa jumalallisesta hipaisusta joka sytyttää liekin, mutta jonka varjot helposti mustuttavat ja sammuttavat. "Ne, jotka eivät osaa oleilla kuin julkisivullaan / jotka eivät koskaan ole hajamielisiä / jotka eivät koskaan avaa väärää ovea ja näe häivähdystä Tunnistamattomasta - / kulje heidän ohitseen!"

  

Runoilija jolla on valokuvaajan filosofia

Tranströmer näkee elämän vuorotanssina kuoleman kanssa. Hänen runonsa ovat musiikin kaltaisi, aikataidetta. Hänen "sankarinsa" purjehtivat elämän merellä kuten Beethoven runossa Sisätila on ääretön. Runo edustaa kokoelmaa jo nimellään, sillä Tranströmerin teksti aukeaa sisäänpäin niin kuin tämäkin nykytukholmalainen odysseia. Runoilija muistuttaa ihmisen suhteesta tekoihinsa: hienostuneella ironialla hän puhuu valkoihoisista krematoriotyylisistä rakennuksista joissa palavat tuhkaksi köyhien unelmat.

 

Tranströmerin runossa on valokuvan ideaa. Se on eri aikatasot lävistävä välähdys, kuva joka saa taustan kokijan mielessä. Kuten valokuva, nämä runot manaavat esille sen mitä ei näytetä. Eristetystä silmänräpäyksestä aukenee näkökulma historian ja subjektiviteetin syvyyksiin. Läsnäoleva laukaisee muistin ja pistää kysymään poissaolevaa.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA