Koillismaalainen saaga

 

Esikoisromaani

Veikko Räisänen: Karpalokyynel. Mäntykustannus 2010

 

Taivalkoskisen Veikko Räisäsen Karpalokyynel on erikoinen yhdistelmä eri lajityyppejä. Sen henkilöt muistuttavat veijarikomedian ja sadun pelkistettyjä hahmoja. Pääjuoni kertoo koillismaalaisten Juntusten myyttisen tarinan siitä, kuinka suvun esi-isät hankkivat salaperäisen varallisuutensa ja ohjeistivat runollisella Saantokirjalla jälkeläisensä pitämään rikkaudet suvun hallussa.

 

Veikko Räisänen (s. 1952) on aiemmin julkaissut omakustanteita ja kirjoittanut novelleja metsätalousalan lehtiin.

 

Karpalokyynelen Jokijärvellä asustava "aatelinen" Juntusen perhe - isoisä ja poika perheineen - viettää kurinalaista talonpoikaista elämää, paitsi että elantoon ei tarvita työntekoa. Niinpä Pääjehuksi nimitetyllä isoisällä poikineen on aikaa pohdiskeluille, jotka etäisesti muistuttavat Konsta Pylkkäsen ajatuskiemuroita.

 

Tarinan pääjuoni on vahvan yksinkertainen ja siihen sisältyy tarvittava traaginen huipentuma. Sitä tukevat sivujuonet kuitenkin puuttuvat ja ne korvautuvat komediallisilla tai syntyjä syviä poraavilla sketsimäisillä kohtauksilla. Siten kokonaisuus jää löyhäksi ja antaa lukijalle vuoroin satiirin, mysteerin ja realismin merkkejä.

 

Toiminnalliset jaksot keskeytyvät pitkiin lainauksiin kaksi vuosisataa vanhasta Saantokirjasta, jonka tarkoitus on olla suvun eettinen ohjenuora. Saantokirja on eräänlainen yksityinen katekismus: "Velttous se vaanii kaikkial', talo, kaikki kohta sen kynsis' on hunningol'. Sisään kuin varkain astuu eikä päälle näy, lepäily koht' jo täydestä työstä käy." Koska onnekkaan suvun ei tarvitse tehdä työtä, itsekuri löytyy ruumiinkarkaisusta ja luonnossa liikkumisesta.

 

Eri tyylien yhdistely on vaikea laji, sillä siinä tarinan rytmi helposti sotkeutuu. Tässä romaanissa pääjuoni ja sitä täydentävät kohtaukset jäävät toisistaan irrallisiksi ja kokonaisuus siten profiilittomaksi.

 

Kiinnostavaa on kuitenkin Karpalokyynelen eräänlainen kokeellisuus. Kalle Päätalon jalanjäljissäkin ollaan, mutta runsaasti rönsyää tarinapolulla muitakin jälkiä.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 17.1.2010)