Kaleva 19.9.2013

Juuri tähän hetkeen

RUNOKOKOELMA

Niilo Rauhala: Näen mitä haluan nähdä. Otava 2013

Hetken kuva, levollisuus ja haikeus ovat Niilo Rauhalan runokokoelman tunnelmia. Runo konkretia välittää pienen tuokion : "Onko nyt sunnuntai? / Nuudelikattila pöydällä, / valkoinen ruoka / ja aurinko paistaa ikkunasta / juuri tähän hetkeen."

Toisaalta on haikeus: "Ne päivät, jotka annoin ikävälle, / jäivät elämättä. / Liian varhain kuvittelin / lehdet syksyn puihin."

Luonto ja valo ovat läsnä tässäkin Rauhalan kokoelmassa.

Rauhalaa pidetään erityisesti perinteisen modernistisen runon taitajana, juuri sellaisen kuin edelliset kaksi runoa näyttävät: selittelemätön, pysäytetty aistivaikutelma kuin maalaus, josta lukija saa avata tunnelman.

Silti kokoelmassa on muitakin ääniä kuten aforistisuus ja ironia. Yksi osastoista käyttää kuitenkin kertovan runon keinoja. Se on oma kokonaisuutensa, joka palaa sota-aikaan lapsen silmin. Koskettava on runo pojasta, jonka monoja suutari ei enää pysty korjaamaan: "Unelma jäi siihen, eikä kukaan tiennyt salaisia toiveitani."

Toinen kokoelman osastoista kuvaa muulla tavoin haavoitettuja ja tuntuu yhdistyvän Rauhalan toimintaan sairaalateologina ja virsirunoilijana.

Nimirunossa kerronnallisuus ja tiivis kuva limittyvät. Runossa on vanhatestamentillisen Laulujen kirjan rakkausrunon paloa - se on osoitettu "laulujen tyttärelle", jonka kanssa runon puhuja lähtee "ruusujen kaupungin kaduille" ja veneeseen virralle.

Rakastavaiset ovat kulkeneet yhdessä pitkään, kasvoilla jo uurteet ja kulku hidasta. Mutta "Näen, mitä haluan nähdä: / virran kaukaisen valon."

Tuon matkasta ja menneestä kertovan runon kaksi loppusäettä voisivat olla itsenäänkin kokonainen runo. Niiden moniselitteinen, kokijan tajunnan merkitystä korostava kuva jättää tulkinnan avoimeksi.

Nimirunona se luonnehtii kokoelmaa, joka antaa tilaa varmuuden ja epävarmuuden pohdinnalle.

Suomalainen runous elää murrosta ja modernistinen runous on 1990-luvulta alkaen saanut rinnalleen kokeellisuutta puherunoudesta hakukonerunouteen. Perinteinen modernismi on kuitenkin säilyttänyt vahvuutensa silloin, kun se ei kangistu ulkokohtaiseen staattisen kuvaan.

Siihen joukkoon kuuluu myös Niilo Rauhalan uusin kokoelma.

Marja-Riitta Vainikkala