Täydellistä otettavaksi pois

 

Runokokoelma

Niilo Rauhala: Auringonsiipi, Mäntykustannus 2010

 

Auringonsiipi on valikoima Niilo Rauhalan runoja vuosilta 1967-2009. Runot on Matti Kaarlejärven esittämää monologiaa varten koonnut dramaturgi Aino Piirola.

 

Kokoelman alkusanoissa Rauhala avaa runojaan kertomalla, että perusajatuksena on matka - lapsuudesta elämän keskipäivään, sydäntalvesta syksyyn ja synnyinseudulta Kittilästä toiseen, merelliseen kotimaisemaan, joka hänelle tätä nykyä on Oulussa.

 

Runojen minä tekee matkaa omaan sisimpäänsä, jota valaisee kristillinen elämänkatsomus. Tosikko ei tarvitse olla. "Sieluparkasi on kuin astmainen keuhko, jonka täytyy vinkua mukana tässä kyydissä ja haukata kaikki ilmat". Syvyys, ilmeikkyys ja leikki yhdistyvät Rauhalan runokuvissa.

 

Auringonsiiven runot ulottuvat lyhyestä aforistisuudesta kertovampaan proosarunoon. Viittaukset kristilliseen symboliikkaan kuten "sanani ovat savimöhkäleitä", "hajonneen ruukun sirpaleet", "orjantappuroiden villi uho" tai "Niin minäkin alinna viinipuussa / lähinnä maan tuoksua / olen kirkas auringosta" vuorottelevat lyyrisen paradoksin kanssa: "ja joka vuosi olen vuotta nuorempi, / vuotta nuorempi, ja kun on ilta, / sanon hyvää yötä lapsena leikkien keskeltä".

 

Valo on perusteema, joka muunneltuu läpi kokoelman ja tiivistyy hiljaisuudeksi, joka ei ole pysähtynyttä. Paradoksi pitää runoa liikkeessä: "Kaikki on valmista, täydellistä / otettavaksi meiltä pois." Ilmaisussa on näennäinen ristiriita, mutta myös haikeutta ja ymmärrystä.

 

Joissakin runoissa kuvien maalauksellisuus vaihtuu elokuvallisen kiihkeärytmisiksi leikkauksiksi.

 

Rauhala tunnetaan myös virsirunoilijana. Hänen laajaa runotuotantoaan on luonnehdittu uskonnolliseksi modernismiksi. Kapea-alaisiin määritelmiin Rauhalan runous ei kuitenkaan sovi, sillä sen kuvaleikkaukset, runolliset paradoksit ja inhimillinen ironia sallivat monipuolisia, avaria tulkintoja.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 30.8.2010)