V%C3%A4is%C3%A4nen%2017.jpg

 

Kaleva 27.3.2017

Satuja aikuisille

 

KERTOMUSKOKOELMA

Hannu Väisänen: Esi-isät. Otava 2017.

 

Ihmiset ovat barbaareja ja rohmuja, mutta syy ei ole heidän vaan esi-isien, niiden joita ihmiset palvovat jumalinaan. Nämä Esikartanossa asuvat olennot ”ovat se likainen sammio, josta ihmiset ammentavat heikkoutensa.” Näin Hannu Väisänen esittelee Esi-isät-kokoelman henkilöt.

 

Väisänen ironisoi ihmisluonteen heikkouksia marssittamalla esiin värikkäitä hahmoja, joiden kateus ja vallanhimo säätelee ihmiskunnan elämää. Joukkoon kuuluvat kiukutteleva ja öljyä rakastava Oili-täti, ikuinen neitsyt Häätiäinen, keimaileva Kurmitsa, jumalten herkuksi uhrattuja hattaroita valmistava Hamppu-setä, syntymähumalassa koheltava Hiprakka ja muut kekseliäästi nimetyt persoonat.

 

Samaan tapaan ihmisluontoa ovat tutkineet antiikin filosofi Theofrastos kokoelmassa Luonteita ja nykykirjailija Elias Canetti kokoelmassa Avainkorva. Theofrastos kuvasi ihmisen teeskentelyä ja julkeutta opetusmielessä, Canetti taas kehitteli luonnetyyppejä humoristisempaan ja surrealistisempaan suuntaan.

 

Väisäsen tarinat ovat enemmän Canettin linjoilla. Yksi niistä on luomiskertomus Suuren Kurakon sulamisesta kaksikymmentäseitsemäntuhatta vuotta sitten. Silloin esi-isät tupsahtivat maailmaan räyhäämään ”kuin kutsumattomat häävieraat” ja saivat ihmiset ahneiksi, irstaileviksi ja varasteleviksi. ”He sotivat, harjoittavat orjakauppaa, katkovat toistensa päät. Mutta mikään siitä ei ole heidän vikansa.”

 

Esi-isien Esikartanon ja ihmismaailman lisäksi kertomusten piiriin kuuluu myös Kuolinpesä, joka on vainajain valtakunta.

 

Kuolleet eivät voi liikkua, mutta odottavat innokkaasti esiäiti Emokin jokavuotista vierailua, jolloin he saavat tuliaisensa elävien puolelta: vanhoja aikakauslehtiä, kuolinilmoituksia, entisiä passeja, kellastuneita valokuva-albumeja ja ristisanatehtäviä: ”kaikkea, mitä kuolleet käyttävät aikaa tappaakseen. Vainajat, olivatpa he sitten miten hapertuneita ja käärinliinojensa sitomia tahansa, kaipasivat lukemista, kevyitä askareita, jotakin mitä katsella ja selailla.”

 

Tarinoissa on myös romantiikkaa. Esiäiti Laina - sormeton mollamaija jolla on hyvä laskupää - ja punasteleva esi-isä Nolo ovat Esikartanon Romeo ja Julia, joiden näyttää olevan mahdoton saada toisiaan.

 

Esi-isissä Väisänen on kirjoittanut satiirisia satuja, joissa on kielileikittelyä ja yhteiskuntakritiikkiä.

 

Ryhtyessään esi-isien palvontaan ihmiskunta on menettänyt saavutuksensa kuten lukutaidon ja palannut keskiaikaan. Riitelevät esi-isät yhtä lailla kuin riitelevät ihmiset syyttävät toisiaan varkaudesta, uskottomuudesta, kavalluksesta, ylipainosta, noituuden harjoittamisesta ja kaikenlaisesta vilpistä.

 

Hannu Väisäsen kuvitus tekee hahmoista inhimillisen hellyttäviä ilkeyksineenkin.

 

Esi-isät on sekä tarina- että kuvakirja, mistä ilmentää kirjan ulkoasukin. Kuvat ovat tärkeitä, sillä ne kertovat ihmisen raadollisuuden tarinaa omalla tavallaan.

 

Tarinat etenevät verkkaisesti. Särmää siihen tuovat kielileikittely ja tilannekomiikka. Elämä näyttäytyy tragikomediana, jossa aikakaudet toistavat itseään ja ihmiskunta kipuilee ajan pyörän otteessa.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA