Tunteista lyhyesti, mutta mielikuvituksella
Lyhytproosaa
Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava 2010
Petri Tamminen kirjoittaa ujoudesta, häpeästä, ulkopuolisuudesta, kirjoittamisesta ja mieheydestä. Näkökulman tiivistää niminovelli, jossa kertoja kuvaa alituista tunnettaan miesporukoissa: "toiset ovat kymmenottelijoita ja minä en".
Kokoelman tarinat ovat lyhyitä ja painavia. Raskaita ne eivät ole, sillä Tamminen yhdistää mielikuvituksella paisuttelun lyhytsanaisuuteen - tehokas komiikan keino. Huumorin laatu viittaa Huoviseen, toteava kerronta Mereen, Tuuriin ja Hyryyn - myös heistä Tamminen kokoelmassa kirjoittaa.
Miehen nauru -tarinassa Tamminen määrittelee huumorin tavalla, joka sopii hänenkin tyyliinsä: huumori syntyy epäsovinnaisuuksista, ristiriitaisuuksista ja yhteenkuulumattomien asioiden yllättävästä yhdistymisestä.
Tamminen oli Finlandia-ehdokkaana 2006 romaanilla Enon opetukset. Hän aloitti kuitenkin lyhytproosakokoelmalla Elämiä (1994). Nyt ilmestyneen kokoelman tarina Ystäväni Erik Hansen kertoo esikoisteoksen erään tarinan synnystä Kööpenhaminan vaihto-oppilasajan yksinäisyydessä.
Kuivakas lyhytproosaksi määrittely ei tee Tammisen teksteille oikeutta. Muita hyviä ominaisuuksia on oikeastaan kokoelma kaunokirjallisia esseitä, jotka käsittelevät ihmisten välistä yhteyttä ja identiteetin liukuvuutta. "Todellisuus" kaikkoaa tavoittelijansa ulottuvilta, vain kirjoissa ihmiset tuntuvat kokonaisilta ja todellisilta. "Viisaat väittävät, että kirjat kasvattavat, että lukemalla opimme käsittelemään tunteitamme ja toisten tunteita ja löydämme ilmaisun niillekin epämääräisille oloille, joita emme ymmärrä mutta joilla on valta meitä hallita. Saattaa sitten olla, minä vain luin. Ja jossakin ikkunan takana nuoruus humahti ohi".
Esseen tapaan Tammisen tekstit ovat ajatuskokeita ja entä jos -ajatushyppyjä. Hän viittaa argentiinalaiseen Jorge Luis Borgesiin, jonka teokset samaten taiturillisesti häilyvät jossain novellin ja esseen haarautuvilla poluilla.
Yksi kokoelman pisimmistä tarinoista kuvaa Veijo Meren tapaamista. Sen nimi Samassa maailmassa kattaa koko teoksen yhteyksiin ja kohtaamisiin liittyvän näkökulman. Joissakin tarinoissa - kuten Syksyn 1971 kolari - kehittely tuntuu jäävän kesken, pakinamaiseksi. Silti niissäkin on se ironian ja haikeuden yhdistelmä, joka tekee lukemista nautittavaa.
MARJA-RIITTA VAINIKKALA
(Kaleva 5.1.2011)
