Vuosikymmenien todistus

 

Päiväkirja

Aila Meriluoto: Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004, toim. Anna-Liisa Haavikko. Siltala 2010

 

"Luulen että niillä on merkitystä nimenomaan ihmisen ymmärtämisessä, sehän on minun intohimoni ollut teini-ikäisestä lähtien: miten ihminen käyttäytyy, ja etenkin miten hän käyttäytyy absurdisti", Aila Meriluoto (s. 1924) kirjoittaa päiväkirjoistaan äitienpäivänä 1999.

 

Meriluoto kehottaa jälkipolvia säilyttämään päiväkirjat, sillä hyvin intiimeinäkin ne ovat todistusta siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Ajoittain hän epäilee tosielämän muistiinpanojaan vain tunteiden siivoamiseksi, mutta toisaalta uskoo niiden olevan parempia kuin hänen runonsa.

 

Päiväkirjan alussa Meriluoto on 51-vuotias. Hän kirjoittaa arjesta, yksinäisyydestä, vanhenemisesta ja naiseudesta: "Ei yli 50-vuotias nainen saa olla nainen. Vaikka onkin. Voimakkaammin kuin samanikäinen mies on mies." Hän listaa miehiään ja kaipaa erotiikkaa. Hän kirjoittaa rahan puutteesta ja vaikeuksista kustantajansa WSOY:n kanssa. Koko päiväkirjan ajan hän suunnittelee kustantajan vaihtoa, mutta pysyy kuitenkin tallissa aina tämän teoksen julkaisemiseen asti.

 

Kirjallista elämää Meriluoto pohtii ennen kaikkea oman työnsä kautta. Hän on suomentanut Harry Martinsonin Aniaran ja Rilken Duinon elegiat ja on suomentamassa virolaisen Ellen Niitin runoja yhdessä Eila Kivikk'ahon ja Kirsi Kunnaan kanssa - näiden kolisevat ja runottomat käännösriimittelyt harmittavat: "Ovatko tädit tulleet seniileiksi?"

 

Duinon elegioiden kuvittaja, nuori kuvataiteilija Hannu Väisänen vetää Meriluotoa puoleensa niin vahvasti, että hän epäilee olevansa rakastunut : "Se keijukaispoika Vänni, valkopukuinen, siro, kaunis, omituisine kasvoineen, ei oikeastaan ihminen ollenkaan."

 

Eroottinen kaipuu täyttyy, kun Meriluoto vuonna 1980 avioituu kansantaloustieteen professori Jouko Paakkasen kanssa. Avioliitto alkaa onnellisena, mutta rahahuolet eivät väisty, sillä hypomaaninen ja alkoholisoituva professori on tuhlaavainen. Liitto päättyy miehen kuolemaan, ja se on myös päiväkirjan päätös.

 

Neljännesvuosisataisessa suhteessa vuorottelevat onni ja raadollisuus. Aviomiehen äly ja huumori hukkuvat viinaan ja Meriluoto potee yksinäisyyttä ja pelkää omankin juomisensa yltyvän. Epätoivossa hän ironisoi ajatuksella yhteisestä itsemurhasta, "koska ei meistä enää paljoon muuhunkaan ole". Hän lähestyy 80 ikävuotta, terveys pettää, hampaat murenevat ja silmät hämärtyvät. Aviomies on yhä useammin autettava olohuoneen lattialta sänkyyn.

 

Vaikea kirjailijan on hyväksyä myös väheksyntä, jolla hänen tuotantonsa 1970-90-luvuilla otettiin vastaan. Nuoren runotytön esikoisteos Lasimaalaus (1946) oli saanut ylenpalttisen suitsutuksen, mutta Ruotsin-vuosina ilmestynyt tunnustuksellinen romaani Peter-Peter (1971) teilattiin. Kaunistelemattomasti tilittävään kirjallisuuteen ei ollut totuttu ja samantyyppisen reaktion Meriluoto pelkää kohdistuvan myös julkaistaviin päiväkirjoihin. Jos naisen seksuaalisuus näyttääkin olevan niiden pääajatuksena, niin tärkeämpi on naisen avoimuus ja rohkeus, hän sanoo.

 

Mikä minä olen kirjailijana? Meriluoto kysyy. "Liian hyvä Suomelle joka on kaikin puolin epäkypsä maa." Hän haaveilee julkaisevansa upean kirjan jossain muualla ilman Suomelle ja WSOY:lle annettuja oikeuksia.

 

Lajiltaan Tältä kohtaa on intiimi ja itseanalyyttinen enemmän kuin ulkoisia tapahtumia raportoiva päiväkirja. Henkilökohtaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei teksti avautuisi lukijalle. Se tekee sen nimenomaan kertoessaan yksityisen ihmisen elämänkokemuksesta, olkoonkin maan tunnetuimpia kirjailijoita. Eihän täysin intiimiä päiväkirjaa olekaan, koska myös salassa kirjoitettuun sisältyy keskustelu kuvitellun lukijan kanssa.

 

Päiväkirjassa kirjailija Meriluodon antaa ihminen Meriluodon nousta esiin. Arkisten asioiden kirjaaminen saattaa välistä pitkästyttää, mutta sitten nopeat tunneleikkaukset taas imaisevat mukaansa tekstiin.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 4.10.2010)