Kaleva 26.11.2012

Moniulotteinen ja latautunut tarina

Finlandia-palkintoehdokas

Ulla-Lena Lundberg: Jää, suom. Leena Vallisaari. Teos & Schildts & Söderströms 2012

 

Lähes kaksikymmentä kirjaa julkaissut Ulla-Lena Lundberg on Finlandia-palkintoehdokkaana neljättä kertaa.

 

Jää on tarinallinen romaani, joka syvenee runolliseksi kuvaukseksi ja dramaattiseksi jännitykseksi. Alussa kerronta tuntuu verkkaiselta, mutta lukija saa myös aavistella, että edessä on jokin kohtalokas käänne.

 

Pienistä yksityiskohdista rakentuu moniulotteinen ja latautunut tarina.

 

Nuori Petter Kummel saapuu perheineen suomenruotsalaiseen saaristoseurakuntaan papiksi. Eletään sodanjälkeistä nousua 1940-luvulla, ja seurakuntalaiset ottavat aurinkoisen Petterin ja tämän toimeliaan vaimon Monan ihastuneina vastaan.

 

Romaanin huumori näyttäytyy ennen kaikkea saariston ihmistyyppien kuvauksessa ja hienovaraisena komiikkana tilanteissa, joissa saarelaisten vankat perinteet vaativat nuorelta papilta kekseliäisyyttä.

 

Elämä näyttää juuri sellaiselta idylliltä kuin nuoripari oli toivonut huolimatta siitä, että Petter saarelaisiin tutustuttuaan huomaa myös ristiriidat. Niitä aiheuttaa Monan mieheensä kohdistuva palava rakkauskin, joka saa hänet mustasukkaiseksi miehen työlle.

 

Mona pelkää, että kohdatessaan sielunhoitoa tarvitsevia naisseurakuntalaisia mies sekoittaa hengellisen kiihkon ja ruumiillisen himon.

 

Petterille tärkeiksi henkilöiksi osoittautuvat kaupanhoitaja Adele, "liikeasioissa kova, kristillisessä innossa palava", ja Neuvostoliitosta ihmeen kautta paennut suomalaisvenäläinen lääkäri Irina.

 

Tapahtumien tulkitsijana toimii postinkuljettaja Anton, jolla on taito nähdä sellaista mitä muut pitävät taikauskona. Anton on tasapainossa ylitodellisen kykynsä kanssa. Hän tuntee sellaisia voimia, jotka "olivat vanhoja jo silloin, kun Jeesus oli nuori" kuten hän sanoo Petterille.

 

Seurakuntalaisten mielestä Anton on taikauskoinen. Irina taas on vapaa-ajattelija, jolle uskolla ei ole merkitystä.

 

"Uskonto on oopiumia kansalle. Luotolaiset käyvät kirkossa. Irina Gyllen ottaa pillerin. Me kaikki tarvitsemme oopiumia."

 

Irina napsii pillereitä kestääkseen sen, että hän Neuvostoliitosta paetakseen joutui hylkäämään pienen poikansa.

 

Käännekohta, sitten kun se tulee, on intensiivisen koskettava. Loppuratkaisu jättää mahdollisuuden myös salaperäiselle ja käsittämättömälle.

 

Adele tahtoo Petteristä hengellisen herätyksen johtajan. Hän näkee saarelaisissa tapakristillisyyttä ja kaipaa hengen tuulta.

 

Pappi ei ole siihen halukas, koska hänellä on takanaan kipeät kokemukset hurmoksellisesta ehdottomuudesta.

 

Hän ei aio ryhtyä uskontopoliisiksi, vaan haluaa opastaa esimerkin voimalla.

 

Antonin, Adelen, Irinan ja Petterin tarinallisesta yhteydestä kasvaa romaanin teema rehellisyydestä itselle ja toisille.

 

Juonen tasolla se liittyy kysymykseen uskon, uskonnottomuuden ja taikauskon suhteesta, mutta syvemmälti kaikkiin ratkaisuihin - kuten juuri koetun sodan oikeutukseen. Sodan aikana Petter on tukenut rauhanoppositiota, nyt hän on täynnä tulevaisuudenuskoa.

 

Ihminen päättää, elämä säätää. Postinkuljettaja Anton sanoo sen näin: "Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksi ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta /.../ Niin pitääkin olla, sillä kaikki virtaa ja muuttuu ja muuntuu. Sellainen on maailman meno".

 

Marja-Riitta Vainikkala