Doerr.jpg

Kaleva 28.8.2015

 

Tervetuloa sodan pimeyden ja valon keskelle

 

ROMAANI

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, suom. Hanna Tarkka. WSOY 2015.

 

Yhdysvaltalaisen Anthony Doerrin (s. 1973) menestysromaania, vuoden 2015 Pulitzer-voittajaa, on luonnehdittu suureksi lukuromaaniksi ja sen suomennosta tämän kesän ilmiöksi.

 

”Lukuromaani” on häilyvä käsite.

 

Ehkä se sisältää ajatuksen valtavirrasta ja tarkoittaa jännittävää, inhimillisesti koskettavaa tarinaa, joka perustuu erityisen luettavalla tavalla rakennettuun kertovaan juoneen? Sellainen Doerrin romaani on.

 

Jotain yhteistä Doerrin kerronnalla tuntuu olevan Kjell Westön romaanien kanssa.

 

Anthony Doerrin romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1934 - 2014.

 

Keskiössä on elokuu 1944, jolloin Ranskan saksalaismiehitys murtuu liittoutuneiden pommituksessa.

 

Miehittäjiin kuuluu 18-vuotias Werner, joka tahtomattaan on edennyt Hitlerin armeijassa.

 

Sitten on yksin isoon kaupunkitaloon jäänyt sokea 16-vuotias Marie-Laure, jolla on hallussaan arvokas jalokivi Pariisin luonnontieteellisestä museosta.

 

Kiveä havitellaan myös Hitlerin kokoelmiin.

 

Saksassa hiilikaivosalueen orpokodissa kasvanut Werner välttyy teknisen lahjakkuutensa vuoksi joutumasta tovereidensa tapaan Führerin liukuhihnatyöläiseksi kaivokseen.

 

Hänet sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön bretagnelaiseen Saint-Malon kaupunkiin, jossa Marie-Laurella on yhteys vastarintaliikkeeseen.

 

Yli 500-sivuisen tarinan lukeminen käy ketterästi. Se kulkee lyhyin, nopeiksi leikatuin luvuin, joissa aikatasot ja keskeisten henkilöiden näkökulmat vuorottelevat.

 

Tästä kohtausten limittymisestä syntyy kerronnan jännite, joka virittyy myös sodan pimeyden ja valon välille.

 

Liittoutuneiden tulosta tietämätön sokea Marie-Laure pelkää yksinäisessä talossa pommitusta ja miehittäjiä. Werner jää samassa pommituksessa loukkuun kellariin.

 

Romaanin lopulla heidän tiensä risteävät. Sota päättyy, mutta säilyy varjona eloonjääneiden elämässä.

 

Tärkeä merkitys on vuosien takaisilla arvoituksellisilla radiolähetyksillä, joissa ranskalainen nuori mies puhuu luonnontieteestä lapsille: ”...miten on mahdollista, että aivot, jotka elävät ilman ainuttakaan valonkipinää, rakentavat meille kokonaisen maailman täynnä valoa? Avatkaa silmänne ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.”

 

Natsien eliittikoulussa Wernerille opetetaan sen vastakohtaa, kuuliaisuutta: ”Älkää luottako omaan mieleenne.” Werner kokee, että hänet vain väkivaltaisesti toivotetaan tervetulleeksi sotaan.

 

Lukuromaanin kerronta korostaa jatkumoa, ei assosiatiivisuutta, jota väliin kaipaisi tapahtumien ketjutuksen vastapainoksi.

 

Kaikki se valo jota emme näe on taitavasti kirjoitettu romaani. Se on sellainen kirja, jonka haluaa lukea mutta johon ei tunne välttämättömäksi palata.

 

Lukuromaanin tapaan se sanoo painavankin sanottavansa kertalukemalla.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA