Korhonen.jpg

Kaleva 23.11.2016

 

Yksi teko, ja kaikki sen jälkeen seurausta

 

FINLANDIA-EHDOKAS

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016.

 

Arkiseksi muuttunut avioliitto, vaimonryöstö, sotapelit, luonnonvalinta ja perisynti sekä päihdepotilaat ja 1970-luvun alussa syntyneiden saaga.

 

Nämä ovat Riku Korhosen (s. 1972) Emme enää usko pahaan -romaanin ainekset.

 

Darwinilainen evoluutioteoria ja kristillinen perisyntioppi ovat lähellä toisiaan, koska ne molemmat varoittavat ihmistä hänestä itsestään.

 

Romaanin tarina kertoo nelikymppisestä sotapeliyrittäjä Eerosta, joka päättää piristää avioliittoa kidnappaamalla päihdetyöntekijänä työskentelevän vaimonsa Ainon.

 

Avuksi hän pyytää vanhan kaverinsa Larin, älykön joka inhoaa väkivaltaa ja jolla kuitenkin on tahattomia väkivaltakuvitelmia.

 

Eeron idean taustalla on todellisuudessa vuonna 2009 tapahtunut sieppaus, jossa turkulainen mies piti vankina helsinkiläistä perijätärtä ja vaati tästä lunnaita.

 

Seitsenkymmenluvun lapset ovat aikuistuneet aikaan, jossa varallisuuserojen kasvu aiheuttaa rikkaille todellisia riskejä, mikä taas luo työtä turvallisuuspalveluille.

 

Toisaalta sieppausnäytelmistä kuten sotapeleistäkin on tullut korkean luokan bisnes: jännitystä kaipaava voi ostaa vaimonryöstön siihen erikoistuneelta firmalta.

 

Pahana pidetystä on tullut kauppatavara.

 

Pelienrakentaja Eero on suunnitellut kidnappauksen perehtymällä antiikin neidonryöstömyytteihin ja laatinut mielestään toimivan peliskenaarion.

 

Toimivaksi suunniteltukaan ei aina toimi, ja niin juuri tässä käy.

 

Vaimonryöstöjuonen toiminnallisuus lipsahtaa pysäyttävään maisemakuvaukseen silloin, kun draaman kaaren olisi hyvä vielä jatkua.

 

Laajat taustoitukset 1970-luvun lasten aikuistumisesta ja päihdepotilaiden kohtaloista kuulostavat raportoinnilta. Teoretisointi vie voimaa fiktiolta.

 

Kielellisesti romaanissa on nautittavia hetken lävistyksiä, kuten kohdassa jossa aviopari tuokioksi löytää toisensa heidän lastensa mekkaloidessa pihalla: ”...he kaksi halasivat eteisessä sulkeutuneina ja vapisevina kuin autistit aavikkojuoksun maalissa, ja se suudelma, miten satuttava, voimaton kyynelten kastelema puolilihallinen ele, joita voisi myydä Siwan kelmupakkauksessa oranssilla kolmenkymmenen prosentin alennustarralla eivätkä edes eläkeläiset ostaisi.”

 

Emme enää usko pahaan on vahva eettinen kannanotto ja jännittävä tarina, joka sitoo yhteen monia lankoja. Ongelma on siinä, että lankoja on liian monia, sillä romaani olisi hyötynyt tiivistämisestä.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA