Kaleva 26.6.2017h%C3%A4rk%C3%B6nen.jpg

Hautajaisiin ei tulla ryppyisenä pyörimään

 

ROMAANI

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava 2017.

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, jolla on runsas kirjallinen tuotanto, palkintoja, ymmärtäväinen aviomies ja viisaasti aikuistunut tytär. Miksi hän sitten pyytää syntymäpäiväjuhlissaan ystävien apua itsemurhaan?

 

Aluksi tuntuu, että Anna-Leena Härkösen Valomerkki kertoo masennuksesta. Pian selviää, että kyse on kirjailijan työstä ja erityisesti uuden kirjan aloittamisesta. Anitan mielestä kirjailijan työssä on vain yksi vika - kirjan kirjoittaminen pitää aloittaa.

 

Sanoja kyllä tulee, mutta ei tiedä mitä niillä tekisi.

 

...en jaksaisi alkaa työstää niitä, hahmotella tarinaa, sijoitella keskustelunpätkiä ja tilanteita eri lukuihin, tutustua kirjan henkilöihin.”

 

Masennuksen ja kuolemanhalun kertomus olisi raskasta luettavaa ilman vastaääntä. Härkösellä se on musta huumori, joka ilmenee Anitan itseironiassa ja nasakan aforistisissa repliikeissä:

 

Aikuisen ihmisen lautasella pitää olla lihaa kuin sukuhaudassa”, yksi syntymäpäivävieraista sanoo. Kustantamosta tuttu ystävä taas piristää masentunutta: ”Ennen mun hautajaisia panet ittes kuntoon. Sinne ei tulla ryppysenä pyörimään.”

 

Masennus purkautuu sitä myöten kuin Anita selvittelee elämäänsä, vaikka uusi kirja edistyy takkuisesti. Hän irtautuu pelottavasta kustannustoimittajasta ja manipuloivasta ystävästä, sitten myös isän kuoleman aiheuttamasta surusta. Lopulta hänelle tarjoutuu mahdollisuus kuolla.

 

Valomerkin Anitan ja Anna-Leena Härkösen elämässä on hiukka yhteistä, kuten että molemmat ovat julkaisseet menestyneen esikoisromaanin nuorina - Härkönen J.H. Erkon palkinnon saaneen Häräntappoaseen (1984) ollessaan Kempeleen lukion toisella luokalla.

 

Valomerkki parodioi mainiosti pientä suomalaista kirjallisuuskenttää: Täytyy seurata trendejä. Nykyään lapsen näkökulma viehättää palkintoraateja. Samoin sirpaleinen rakenne. Ja se, että henkilöitä on paljon.”

 

Samalla se on ilkikurinen romaani muustakin kuin kirjailijaelämän kurjuudesta ja ihanuudesta.

 

Se pureutuu peruskysymyksiin niitä vatvomatta, koska lopullisia vastauksia ei ole, ja poimii elämästä asioita, jotka arvattavasti ovat monille meistä tuttuja.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA