Kaleva 28.11.2011

Keisarinnan inhimilliset mitat

 

Romaani

Finlandia-ehdokas

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Otava 2011

 

Tämänvuotisissa Finlandia-ehdokasromaaneissa, historiaa monessa muodossa. Erityisesti näyttää kiinnostavan suurhenkilöiden pään sisään meneminen ja historiallisten tapahtuminen arvioiminen sitä kautta.

 

Laila Hirvisaaren Minä, Katariina kuvaa Venäjän keisarinna Katariina II Suurta (1729-1796) laatimassa elämäkertaansa. Romaani sijoittuu kesään 1795, jolloin Katariinalla on elinaikaa vielä runsas vuosi. Kun joitakin juonilankoja jää solmimatta, voi romaanille ennakoida jatkoa. Hirvisaari on aiemmin kirjoittanut Katariinasta näytelmän, joka sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa vuonna 1996.

 

Aineksia Katariinan persoonassa riittää. Hän oli valistunut itsevaltias, joka kävi kirjeenvaihtoa ranskalaisten filosofien kanssa ja oli kansan puolella. Ennen pitkää hän unohti köyhät ja vakiinnutti maaorjuuden Venäjän lainsäädäntöön: "Mutta minä kysyn, olisiko siinä ollut mitään järkeä, että olisin perustanut yliopistoja maaorjien lapsille, jotka eivät osanneet edes lukea!".

 

Ranskan valistukselle Katariina käänsi selkänsä, koska koki vallankumouksen uhkana Venäjälle. Hän oli herkkä, vallanhimoinen ja itserakas - romaanissa hän kehuskelee että hänellä on "Euroopan paras pää".

 

Kuuluisaksi Katariina on tullut seksuaalisesta kyltymättömyydestään ja monista rakastajistaan, joista yksi oli - tässä romaanissa vain loppupuolella esiintyvä - "kulissientekijä" Grigori Potemkin.

 

Katariina oli syntyjään saksalainen prinsessa, joka 14-vuotiaana sai kutsun Venäjälle naitettavaksi suuriruhtinas Pietarille.

 

Pietari osoittautuu lapsenkaltaiseksi, kyvyttömäksi mieheksi joka aviovuoteessa mieluiten leikki tinasotilailla. Katariina oli päättänyt saada Venäjän kruunun ja toimii määrätietoisesti sen hyväksi.

 

Mielellään hän romaanissa sivuuttaa vallanhalunsa ja esittää uhria: "En ollut tavallinen tyttö, vaan prinsessa, joka uhrattiin kylmästi suunnitelmalle, että synnyttäisi vain lapsia näppylänaamaiselle änkyttävälle pojalle, joka oli valtioiden vanki."

 

Hirvisaaren romaanissa Katariina valmistelee elämäkertaansa luotetun hovimiehen Leonin avulla. Leon on kirjuri, mutta asemansa vuoksi hän on myös Katariinan omatunto ja uskaltaa huomauttaa keisarinnalle tämän virheistä.

 

Romaani etenee kahdessa ajassa, joista toinen on muistelujen kirjoittamiskesä ja toinen kattaa Katariinan elämän 14-vuotiaasta prinsessasta 33-vuotiaaksi tsaarittareksi.

 

Historiallisen suurhahmon asettaminen inhimillisiin mittoihin on kiinnostava kaunokirjallinen näkökulma.

 

Historiallisista romaaneistaan palkittu Laila Hirvisaari luo tarinaan jännitystä ja kuvaa elävästi hovin miljöötä ja elämäntapaa. Sen sijaan romaanin kantava rakenne, Leonin ja Katariinan keskustelu on väliin kuivan selostavaa.

 

Leon on välttämätön kriitikko Katariinan ristiriitojen ja itsepetoksen osoittamisessa, mutta hänen osuutensa tuntuu usein keinotekoiselta. Hän on kuin deus ex machina, yllättävä pelastaja joka laskeutuu näyttämölle ratkaisemaan ongelman - tässä salaisen tiedon saamisen lukijankin eteen. Vaikka Leonia tarinassa tarvitaan, hänen tekninen osansa nousee niin vahvaksi, että toisinaan romaani on elävöitettyä historiaa.

 

Katariinan tarina on kiehtova. Jokin, ehkä ulkoisten tapahtumien eeppisen kuvaamisen paino syrjäyttää sisäisen kuvaamisen. Silti Minä, Katariina on jännittävä ja taidokas historiallinen lukuromaani, joka synnyttää halun tietää "kuinka Katariinan käy".

MARJA-RIITTA VAINIKKALA