Anu Kaipainen yhdisti kansanrunouden 1960-luvun yhteiskunnalliseen omaantuntoon
Anu Kaipainen 14.3.1933-29.9.2009
Anu Kaipaisen kirjailijauran käänne tapahtui vuonna 1967 , kun ilmestyi hänen romaaninsa Arkkienkeli Oulussa. Kyse ei ollut pelkästään Kaipaisen omasta tyylimuutoksesta, vaan murroksesta koko suomalaisessa nykykirjallisuudessa.
Kaipainen luonnehti uutta tyyliään kollaasitekniikaksi, jossa myytit ja sadut yhdistyvät päivänpolitiikkaan ja arkikieli runoon.
"Tiedostan että minussa on selvästi kaksijakoinen kirjailija: toinen minäni on nykyaikainen, toimiva, poliittinen ja tiedostava ja toinen on tämä fantasiassa ja kielessä fabuloiva runoilija. Pelkästään toinen tai toinen tekotapa ei tunnu minulle riittävän", Kaipainen kirjoitti Parnassossa vuonna 1973.
Arkkienkeli-romaani syntyi Oulussa, jossa Anu Kaipainen toimi äidinkielen opettajana ja hänen miehensä Osmo Kaipainen lääkärinä. Anu Kaipainen on kertonut miehensä ammatin vaikutuksesta teoksiinsa. "Ensin oltiin Pohjois-Karjalassa ja tutustuttiin siihen mökkiin, mistä se potilas lähtee. Sitten siirryttiin Ouluun, tehtaan piipun kylkeen, ja nähtiin, miten se potilas ahertaa tehtaalla. Vihdoin tultiin Kauniaisiin, varakkaitten ihmisten huvilakaupunkiin Helsingin kupeeseen."
Kaipaisen ensimmäinen teos oli kunnanlääkärin rouvan arjesta realistiseen tyyliin kertova Utuiset neulat (1960). Uutta tyylinäkemystä edusti näytelmä Ruusubaletti (1966), jota kirjailija itse luonnehti koomiseksi moraliteetiksi ja jonka jälkeen hän sanoo kulkeneensa omaa tietään "muotivirtauksista välittämättä".
Pasifistisen Arkkienkeli Oulussa -romaanin tapahtumat sijoittuvat Sara Wacklinin kertoman kansantarinan kehyksiin. Kirjailija luonnehti teosta Vänrikki Stoolin tarinoiden vastakohdaksi ja näki Miikkael-arkkienkelissä häivähdyksen Sven Tuuvaa.
Kollaasitekniikalla, fantasiaa ja yhteiskunnallista todellisuutta yhdistämällä, Kaipainen sittemmin kirjoitti seuraavat romaaninsa, joista hänet lopullisesti teki tunnetuksi Magdaleena ja maailman lapset (1969). Romaanin aineksina ovat Mataleenan virsi Helkavirsistä ja Iltasanomien uutinen kolme lastaan surmanneesta äidistä. "Oliko kolme lastaan tappanut nainen syyllisempi kuin kaikki me, jotka olemme sallineet ja sallimme kaiken tämän, Beetlehemissä, Biafrassa, Vietnamissa, keskitysleireillä", hän kysyi kertoessaan teoksen synnystä.
Kaipaisen 24 teoksesta muistetaan erityisesti myös Larin Paraskesta kertova Poimisin heliät hiekat (1977) ja hänen loppukautensa omaelämäkerralliset romaanit, joista viimeiseksi jäi 2007 ilmestynyt Vihreiksi poltetut puut.
Kaipainen piti uransa kannalta tärkeänä myös vuonna kansainvälisenä naistenvuonna1975 ilmestynyttä romaania Naistentanssit, jossa hän tutki keskiluokan ammateissa toimivien naisten maailmaa. Hän sanoi ennakoineensa aiheen ja puhui ennakoimisen kyvystään muulloinkin viitaten Ruusubaletti-näytelmän kukkaiskansaan, nuorisoromaaninsa Puolikovat (1962) erilaisuus-teemaan, On neidolla punapaula -teoksen (1973) Euroopan talousyhteisöä käsittelevään osuuteen - "...ominaisuus liittynee siihen kummalliseen 'näkemiseen', joka lienee karjalainen ominaisuuteni = tajuan enemmän kuin silmät näkevät, koen telepatiaa ja näen unia".
Kirjallisia virikkeitä Kaipainen sai jo lapsuudessaan. Eino Leino oli hänen etäinen sukulaisensa, Helvi Juvonen hänen äidinkielen opettajansa ja nuoruudessaan Pieksämäellä hän kuului Lauri Viidan "runoilijakouluun".
Anu Kaipainen on yhdessä mm. Marja-Leena Mikkolan ja Aulikki Oksasen kanssa 60-luvun uusvasemmistolaisen kirjallisen liikehdinnän aloittajia. Yhteiskuntatietoisena kirjailijana hän lähestyi lukijaa pukemalla sanoman mielikuvituksen ja viihteellisyyden muotoon. Näin hän sanojensa mukaan halusi välttää ikävystyttämästä tottumatonta lukijaa ja pyrki samalla ironian keinoin herättämään epätotunnaisia reaktioita. Vielä hänen 2000-luvulla ilmestyneet avoimen omakohtaiset romaaninsa herättivät vilkasta lukijakeskustelua.
MARJA-RIITTA VAINIKKALA
(Kaleva 30.9.2009)
