Appelsiinin voi kuoria kahdella tavalla
Runeberg-palkinto 2003
Ranya ElRamly: Auringon asema
Ranya ElRamlyn (s. 1974) esikoisromaani Auringon asema on noussut syksyn
useimmille kirjallisuuspalkintolistoille. Kalevi Jäntin palkinnon se jo
ehti saada, se oli myös HS:n kirjallisuuspalkinto- ja Olvi-ehdokkaana,
ja nyt vielä Runeberg-palkintoehdokkaana.
Teos kuvastaa kirjoittajansa monikulttuurista taustaa. Hänen isänsä
on egyptiläinen, äiti suomalainen, ja heidän rakkautensa alku ja päätös
on tarinan aihe. Ranya ElRamly on viettänyt lapsuutensa Intiassa,
Libyassa ja Egyptissä. Nykyisin hän valmistelee väitöskirjaa
Helsingissä.
Monikulttuurisuus ei ole vain maantieteellistä, vaan se on
ajankäsityksenä teoksen kehämäisessä rakenteessa ja koko elämänhistorian
yhtaikaisessa läsnäolossa. Sisällössä myös, sillä kahden kulttuurin
välissä kasvaneelle ei ole itsestäänselvyyksiä. Jopa appelsiinin voi
kuoria kahdella tavalla, viiltämällä kuoren neljään osaan kuten äidin
kotimaassa teki tai leikata sen pitkäksi spiraaliksi josta saa
rannekorun kuten isän kotimaassa.
Romaani alkaa Lassi Nummen runolla, jossa elämä "täyttyy" vasta
kirjoittamisestaan. Menneelle on annettava sanat, ElRamly kirjoittaa:
"...ihminen, joka ei muistele, ei myöskään saa mennyttä hallintaansa, se
ei saa muotoa, sitä ei voi keriä kokoon ja sitten polttaa takassa
tupakantumppien kanssa."
Auringon asema on kahden erilaisen ihmisen yksityinen rakkaustarina,
mutta pääosa on kuitenkin sillä, mihin näiden kahden kohtaaminen jättää
jälkensä. Tässä tapauksessa se on Ranyan paradoksi, joka ilmenee
mahdollisuuksien runsautena ja niiden poissaolona: "...silmäni eivät ole
ruskeat eivätkä siniset, vaan jotakin siltä väliltä, ehkä siksi, etten
ole sitä enkä tätä ja kuitenkin kumpaakin, ehkä siksi etten ole kotoisin
mistään ja kuitenkin kahdesta maasta."
Auringon asema on omakohtainen, proosarunomainen tilitys.
Tirkistelijälle se ei anna sijaa, vaikka pohjaa kirjoittajansa elämään.
ElRamlyn kieli on aistivoimaista. Se tekee tuntuvaksi etelän kuuman
auringon ja pohjoisen valkoisen valon. Etelän runsautta kirjoittaja
kaipaa, ja suree kun Suomessa ruokatarvikkeilla on muovikuori ja koodi
ja tupakoitsijat värjöttelevät talvellakin pienissä ryppäissä kylmällä
kadulla.
Runollista proosaa on kirjoitettu Suomessa ennenkin, mutta näin
vahvasti tuntoaistia herättelevä, sakeahaikea teksti on harvinaista.
MARJA-RIITTA VAINIKKALA
(Kaleva 14.12.2002)