Kaleva 17.9.2014

Musiikillisella kielellä romaanin ja novellin välimaastossa

 

PROOSAA

Mirjam Lohi: Hissimusiikkia. Teos 2014.

 

Hissimusiikki tarkoittaa taustaäänenä kuultavaa kevytmusiikkia, muzakia, jota soitetaan odotustiloissa.

 

Mirjam Lohen teoksen nimessä sillä on ironinen merkitys, sillä teksti on taustoitettu klassisen musiikin nimillä ja sitaateilla.

 

Teksti puhuu sävelmaalailusta, ja sitä on myös Lohen tarinoiden kieli, huumorilla höystettynä.

 

Alatekstinä on tarinahenkilöiden yksinäisyys ja unelmat: "Tunnelma lässähtää. Seuraa ihan mieletön mahaplätsi, niin kuin Straussillakin, mutta sellaistahan se on. Elämä. Ketään ei näy, kukaan ei tule."

 

Teos on romaanin ja novellikokoelman välimuoto. Se on jaettu CD-levyn tapaan kahteentoista raitaan, ja sen tarinoiden henkilöt liittyvät väljästi yhteen.

 

Takakansi luonnehtii teosta episodiromaaniksi.

 

Tarinoissa on mukana minäkertoja, joka akateemisten työttömien Ekspertit esiin -nimisellä kurssilla on saanut sävellystehtävän.

 

Kertojan kommentit limittyvät tarinoihin.

 

Hän haluaisi säveltää kuin John Cage tai kuin Erik Satie: "Kokeilija ja tyylilajien yhdistelijä - aikaansa edellä. Minimalistinen ja naiivi. Hauskakin. "Todella veteliä preludeja koiralle". Ihan huippua! Ei ilmaisu voi kehittyä ilman kokeiluja."

 

Hauskasti kokeilevaa on myös Lohen teksti, mutta se sisältää muitakin ulottuvuuksia.

 

Teema muuntuu, ilmaisu räiskähtelee ja liikkuu nopeasti tasolta toiselle.

 

Tarinassa Vaarasinfonia - mukaelma Straussin Alppisinfoniasta - eläkkeelle jäävä varastopäällikkö Taisto Hiekka ryhtyy epätoivoiseen taisteluun öykkäröivää kesänaapuria vastaan.

 

Lapsuuden sankarille -tarinassa sama naapuri makaa sairaalassa rattijuopumusonnettomuudessa halvautuneena ja Taiston satavuotiaan isän huonetoverina.

 

Helsinkiläinen Mirjam Lohi (s. 1961) opettaa elämäntarinakirjoittamista ja kirjoittaa tilauksesta elämäkertoja.

 

Hänen esikoisromaaninsa Nuttu oli Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintoehdokas 2008.

 

Mirjam Lohen teksti on oivaltavaa.

 

Ylevän ja arkisen rinnastuminen luo sisäistä yhtenäisyyttä ja ironista jännitettä, joka on tehokkaimmillaan teoksen alkupuolella.

 

Marja-Riitta Vainikkala