Holma.jpg

 

Kaleva 28.10.2015

Naurukulttuuria ja teinihuumoria

 

RUNOKOKOELMA

Antti Holma: Kauheimmat runot. Otava 2015.

 

Näyttelijä-kirjailija-koomikko Antti Holman ”toimittama” Kauheimmat runot koostuu parodisista jäljitelmistä, joiden kirjoittajina esiintyvät Velkavirsistä tunnettu Reino Leino, lastenrunoilija-alkoholisti Sirsi Sunnas, kainuulainen äidinkielenopettaja-raanuartisti Karin Toisiks-Paraske sekä espoolainen ryhmäliikuntaohjaaja Edith Södermalm.

 

Teoksen lopussa kiitoksen saavat runoilijat Eino Leino, Kirsi Kunnas, Heli Laaksonen ja Edith Södergran.

 

Elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen eikä sille matkalle vaadita lahjoja eikä ahkeruutta”, Holma sanoo esipuheessa.

 

Vakavien onnittelu- ja tervehdysrunokokoelmien tapaan Kauheimmat runot jakautuu osastoihin kuten Runoja ylioppilaalle, Runoja kodin juhlahetkiin ja Runoja matkalle tuonpuoleiseen, jossa Sirsi Sunnas päättää runonsa Muumipeikon hautajaiset koskenniemiläisittäin elegisiin säkeisiin ”Rakkaus on valhetta ja haaveet havinaa. / Yksin elää olento ja yksin kuolla saa.”

 

Karin Toisiks-Paraske helskyttelee omatekoisella lounaismurteella: ”kaikke turha /kannat elämä tuhlat / opiskel kolm tutkinto: / yks merkantti / yks filosofia maisteri / yks teatterilmasuohjaaja / unohra ne kaik / ala tehr töit simmotten miähen / joka laitta viivoi katu”.

 

Södergranilainen tuska ja olemisen riemu näyttäytyvät Södermalmilla vaikkapa ilona ”helvetin hyvästä taskuparkista”.

 

Reino Leinon Huvivirsi päättyy säkeisiin ”Ken nauttinut on ilolientä, / sille kankkusen Saatana lyö.” Lastenlyyrikko Sunnas riimittelee muun muassa Aa-aa-alkometrista ja Bee-hepatiitista.

 

Runoilijapiireissä Kauheimmat runot on aiheuttanut myös tuohtumusta: samaan aikaan kun runojulkaisujen määrä on vähentynyt, julkaisee vakiintunut kustantaja julkkishahmon teoksen, joka tekee hallaa runouden mahdollisuuksille.

 

Mille lukijakunnalle kokoelma on suunnattu - niillekö, jotka lukevat runoutta ja tunnistavat parodian ja kirjallisille kliseille irvailun?

 

Leikkiikö kokoelma stereotyyppisillä käsityksillä runouden pussiin vai sen vahingoksi? Onko se sketsimäistä vitsailua vai runoista inspiraation saanutta viihdettä, joka raikastaa lyyristä vakavuutta?

 

Kauheimmat runot kyllä naurattaa, vaikka sen runsaanpuoleinen viina-kakka-seksi -huumori tuntuu eltaantuneelta.

 

Kokoelmassa on silti myös karnevalismia, joka rikkoo vallitsevia käsityksiä ja naurullaan kyseenalaistaa auktoriteetit.

 

Parhaassa tapauksessa sillä siten on se puhdistava vaikutus, joka karnevaalin nurin päin käännetyllä maailmalla sanotaan olevan.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA