P3240002-normal.jpg

Kaleva 24.3.2014

Sanojen pinnan alta löytyy moraaliarvoja

Koomisen sävyistä huolimatta David Foster Wallacen teksti ei ole kevyttä

 

NOVELLIKOKOELMA

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm. Siltala 2014.

 

Yhdysvaltalaisen David Foster Wallacen (1962 - 2008) tekstiä on lähestyttävä kuin veistosta. Sitä on kierreltävä ja tarkasteltava eri puolilta, jotta näkisi sen ulottuvuudet.

 

Wallacen tuotantoon kuuluu romaaneja, novellikokoelmia ja esseitä. Kirjailijana häntä sopii luonnehtia postmodernistiksi.

 

Hän rikkoo lajirajoja, käyttää ironiaa ja sarkasmia ja jättää tulkinnat avoimiksi.

 

Kirjailijantyön ohella Wallace toimi luovan kirjoittamisen opettajana ja ehti ennen sitä saada mainetta valtakunnallisen tason tennispelaajana.

 

Hän kärsi psyykkisistä vaikeuksista, jotka lopulta veivät itsemurhaan. Aiemmin Wallacelta on suomennettu esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012).

 

Vastenmieleisten tyyppien lyhyiden haastattelujen (alkuteos Brief Interviews with Hideous Men, 1999) novellit muistuttavat esseetä tai proosarunoa.

 

Niissä on sivujen mittaisia virkkeitä ja alaviitteitä.

 

Yksi novelleista muuttuu kesken kaiken sanojen lyhenteiksi aivan kuin kirjailija olisi työstänyt vain osan novellista ja julkaissut lopun luonnoksena.

 

Niin ei tietenkään ole, vaan teos on prosessi ja se kaikki on taituruutta. Wallace kuvaa elämän raadollisuutta - kuoleman läheisyyttä, seksuaalista turhautuneisuutta ja kaiken keskeneräisyyttä.

 

Wallacen novelli lähtee kasvamaan arkisesta tapahtumasta, joka kokijan mielessä paisuu ja kasautuu pakkomielteeksi.

 

Pitkät tiiviit kappaleet ja runsaat yksityiskohdat luovat vaikutelman pysähtyneestä hetkestä, ajan laajentumisesta.

 

Hetken merkityksellisyys ja koko elämän merkityksettömyys näyttäytyvät yhtaikaa.

 

Tarinoiden absurdiin tunnelmaan sisältyy tarkoituksettomuutta, jähmettyneisyyttä ja toivotonta tavoittelua.

 

Näiden novellien ihmisille oleellinen ei hahmotu. Kohtalokkaat ja arkiset asiat ovat heille samaa pötköä. Heidän toimintaansa ohjaa omanvoitonpyynti ja häpeän ja ylimielisyyden merkillinen sekoitus.

 

Nimitarina on sarja parodisia haastatteluja, joissa rehentelevät mutta avuttomat miehet kertovat suhteistaan naisiin. He toistavat epäonnistumisiaan ja silaavat ne katteettomalla optimismilla.

 

Satiirinen ote näkyy novellien otsikoista - esimerkiksi Paholaisella pitää kiirettä, Jälleen yksi esimerkki eräiden rajalinjojen huokoisuudesta ja Itsemurha eräänlaisena lahjana.

 

Wallacea on joskus kritisoitu pitkäpiimäisyydestä, mutta häntä pidetään modernin amerikkalaisen kirjallisuuden merkkinimenä.

 

Kirjailija itse on kertonut haluavansa luoda uusia moraaliarvoja viihteen ja väkivallan maailmassa. Moraalifilosofiseksi kirjailijaksi Wallace osoittautuukin, kun lukija näkee vaivan mennä sanojen pinnan alle.

 

Koomisen sävyistä huolimatta Wallacen teksti ei ole kevyttä. Siksi kokoelmaa on paras lukea ahmimatta ja sen koukkuja rauhassa mietiskellen.

 

Marja-Riitta Vainikkala