Duffelitakki ja maailman mysteerit

Romaani

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat. Otava 2010

 

Jos ei Taideakatemiaan niin sitten upseeriksi, miettii Savonlinnan taidelukion jättänyt Antero. Armeijanharmaa on Oulun Intiön kasarmeilla vietetystä lapsuudesta läheinen, vaikka pojan mielessä varsinaisesti kangasteleekin siviilipalvelu.

 

Kuperat ja koverat on kolmas osa Hannu Väisäsen päähenkilön Anteron taiteilijatarinaa. Eletään 1970-luvun alkua, Nixon vehkeilee Maon kanssa, Allenden päivät ovat luetut ja yhteisesti laulettu "El pueblo unido" korvaa monta menetettyä rakkautta. Antero pyrkii ja pääsee taideoppiin Helsinkiin. Laakea Oulu ja Savonlinnan pitsihuvilat ovat taakse jäänyttä elämää.

 

Pääkaupungin ihmeellisyys originelleine hahmoineen, kommuuneineen ja kummajaisineen alkaa avautua. Ensimmäisessä alivuokralaisasunnossaan Antero tapaa ihaillun George de Godzinskyn, jonka muoto muistuttaa päärynää. Niinpä päärynästä tulee pojan lempihedelmä.

 

Väistämättä nuori mies myös rakastuu. Kohteena on kiehtova duffelitakki ja sitä kantava sivistyneistöperheen vesa, arkkitehti. Antero oppii, että on rahvaanomaista pitää Albinonin Adagiosta ja Vivaldin Vuodenajoista. Tulee pettymyksiä ja rakkauksia, aikuistuminen ei käy kivuttomasti.

 

Anteron vahvin intohimo suuntautuu kuperaan ja koveraan. Hän nautiskelee niiden kaarista Emmauksen kirpputoritavaroita katsellessaan: "Kaikki kuperat ja koverat lepäsivät raskaan taipaleen päätteeksi, toiset mahojaan pullistellen, toiset poskiaan sisään vetäen. Esineen kuperuus oli kielivinään ylpeydestä, kun taas koveruus näytti happamalta..." Kupera tuntui viittaavan tulevaisuuteen, kun koveralle jäi ikävä menneisyys.

 

Opiskelu grafiikan tummissa saleissa aiheuttaa taiteellisen kriisin. Antero kaipaa värejä ja muotoja, mutta esineet muuttuvat mykiksi, eideettinen kyky katoaa ja Antero pelkää päätyvänsä realistiksi tai minimalistiksi. "Mustan neliön salaisuus oli jonkun toisen asia. Minä halusin vain takaisin minulle kuuluneet tanssahtelevat ja jodlaavat pannumyssyt!"

 

Antero ajattelee valinneensa grafiikan mustavalkoisen harmaan kurittaakseen itseään ja jatkaakseen kasarmin harmaiden luetteloa. Hän oli valinnut harmaan arkisen ikävyyden värien intohimoisen turmion sijasta.

 

Lapsuuden Oulu näyttäytyy nyt litteänä. Se on turpeesta ja leipäjuustosta tehtyä maisemaa, jossa pilvet kuljeksivat vyötärön korkeudella ja jonka yllä riippuu keitetyn lohen kalvas rusotus. Tervaporvarien kaupunkiin oli vaikea palata ainakin lakki kourassa.

 

Romaanisarjan kaksi ensimmäistä osaa sijoittuvat Ouluun. Ensimmäinen osa Vanikan palat ilmestyi 2004. Kakkososasta Toiset kengät Väisänen sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2007 miltei samaan aikaan kun hänelle myönnettiin kuvataiteen valtionpalkinto.

 

Väisäsen kerronta on poikkeuksellisen moniäänistä. Hän piirtää henkilöt ja tilanteet nopeina figuureina, ja sijoittaa ne kuvien, värien, musiikin ja muotojen kudokseen. Hänen kerrontansa on ironista ja nopearytmistä. Se on henkevän esseemäistä ja vahvan ilmaisullista. Hän juoksuttaa juonta ja pysäyttää sen sitten kohtaukseksi tai kuvaksi.

 

Kuten aiemminkin Väisäsen teksti singahtaa moneen suuntaan, sähiköi, pelaa kontrasteilla ja leikkii lauseen asennoilla. Samaan kohtaukseen mahtuvat niin ruohonleikkurilla turmeltu volkkari ja asemasota kuin sontakuskin luottamusvirka. Toisaalla Bach syöttää Offenbachille lasihaarukalla neulamuikkuja. Jos romaanin alkupuoli tuntuukin vähän pyrähtelevän vauhdinotossa, kerronta nousee radalleen ensimmäisiin opiskeluvuosiin liittyvän ajankuvauksen jälkeen.

 

Lopussa aikuinen Antero katselee kuun kuperaa pintaa ja tekee pikapiirroksena haikeansuloista synteesiä siihenastisesta elämästään.

 

Sanoilla ja kuvilla leikittely näkyy hauskasti myös lukujen alkumerkinnöissä - ne on "numeroitu" salmiakkipastillein, jotka ovat Anteron intohimo ja heikkous. Mikä helpotus taiteilijanalulle on, kun pelätty ulosottomies tarjoaakin neuvottelun aluksi salmiakkia.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 4.3.2010)