Kaleva 10.3.2016

Lauseiden välinen kitka leimaa kerrontaa

 

ROMAANI

Hannu Väisänen: Elohopea. Otava 2016.

 

Hannu Väisäsen kerrontaan kuuluva lauseiden välinen kitka lyö kipinän myös Antero-sarjan viidennessä osassa Elohopea.

 

Elohopea-aihe muuntuu tarinan kuluessa.

 

Alussa Anteron laulunopettaja vertaa D-duuria elohopeaan ja kertoo kuinka säveltäjä Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla. Myöhemmin Antero ateljeessaan tavoittelee maalaukseensa vapaaksi lasketun elohopean poukkoilevaa liikettä.

 

Aikuistunut Antero on valitsemassa laulajanuran ja kuvataiteen välillä.

 

Häntä neuvotaan keskittymään yhteen ilmaisumuotoon, mutta hänelle ne ovat kokonaisuus. Hän haluaisi ymmärtää varhaisen polyfonian ja perspektiivin yhteyden ja yhdistää Marilyn Monroen villaisen kähinän Hildegard Bingeniläisen taivasnäkyihin, ”joista en kummastakaan tiedä, ovatko ne silmiä vai korvia varten.”

 

Lauluopinnot konservatoriossa katkeavat ja Antero palaa Helsingistä hetkeksi vanhaan kotikaupunkiinsa.

 

Oulu on ”entisellä merenpohjalla makaava, verilettujen ja muun vaakasuoran ruoan matala kaupunki”, jonka tulliportilla voisi lukea suurin kirjaimin ”Vain menestyneille!”

 

Antero valitsee Pariisin ja kuvataiteen.

 

Anteron taiteelliset valinnat, lähteminen ja liikkuminen Pariisin yössä sen originelleja tarkkaillen ovat Elohopean liikettä. Kontrastina sille kerronnassa on runsaasti hidastettua hetken kuvausta. Se on tehokeino, josta aistimuskimput ryöpsähtävät.

 

”Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä.”

 

Melkein aina on kyse banaalin ja ylevän yhdistelmästä, Antero toteaa.

 

Kuvallisella kerronnallaan Väisänen laajentaa aikaa ja luo lauseiden ja mielikuvien simultaaninäyttämön kuten kiihkeässä kohtauksessa jouluruuhkasta:

 

”Ja taas: sateenvarjotelineen kolinaa, naisen niiskutusta, kiiman jälkeistä kipua, haukottelevien siltojen ääniä, kanavan sulkujen napinaa vesimassan pyrkiessä eteenpäin, harpun helinää, lasten pettynyttä parkunaa näyteikkunoiden edessä, korahtelua sfinksin suusta, koska suihkulähteen vesi on sulamassa, tohtorin korkojen kopsetta mukulakiviä vasten. Minä laulan moniäänisesti Nukkuu lapsi viaton, ja näin syntyvä yhden miehen kuoro juoksee kolkuttelemassa viini- ja makeiskauppojen ovia.”

 

Kerronnassa on läsnäoloa, josta Antero muistaa laululehtorinsa puhuneen.

 

Etäännyttävää ironiaa taas on kuvauksissa Anteron Pariisissa kohtaamista hahmoista kuten tyhjäkasvoinen psykiatri, joka istuu muotokuvamallina nyyhkien ja lukien ääneen H.C. Andersenin satua.

 

Liikkeeseen Anteroa ajaa myös rakkaudettomuuden kipu, jota parantaakseen hän laatii seuranhakuilmoituksen.

 

Antero tuntuu löytävän paikkansa väljässä verkostossa, johon kuuluvat erityisesti eräs kokotti, eräs talttahampainen, rännin lailla pulputtava runouden ystävä ja muutama hyvänpäiväntuttu ateljeekopperon tienoilta.

 

Lopuksi siihen liittyy myös seuranhakuilmoitukseen vastannut mies, jonka puheeseen melodisesta matematiikasta Antero mieltyy.

 

Aistimukset ja liikkeen rytmi hallitsevat Elohopean kerrontaa, jota voi kuvata kehämäiseksi: tilanne saa alkunsa konkreettisesta yksityiskohdasta ja räiskähtää siitä värien, muotojen ja musiikin tulitukseksi ja palaa taas tilanteeseen.

 

Toiminnallisia kohtauksia on harvassa, mutta varsinainen toiminta sijoittuukin kuvien sisäiseen elävyyteen.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA