Keisarillinen käskykirje vakstuukilla
Esikoisromaani
Hannu Väisänen: Vanikan palat, Otava 2004
Kuvataiteilija Hannu Väisänen luonnehtii romaaniaan fiktiiviseksi
kudokseksi eletystä. Tarinalla lapsuudesta viisikymmentäluvun
oululaisessa varuskunnassa on yhtäläisyyksiä kirjoittajansa elämään,
mutta hän ei ole antanut tosiseikkojen tukahduttaa totuutta.
Kouluikää lähenevä Antero elää sisaruksineen väkiveteen ja
runonlausuntaan mieltyneen vääpeli-isän hoivissa, ja isä heidän. Neljä
veljestä paimentavat isäänsä parhaansa mukaan, taluttavat
aliupseerikerholta ja yrittävät saada kaunopuheisuudestaan liikuttunutta
vääpeliä nukkumaan. Tuberkuloosiin sairastunut äiti haudataan tarinan
alussa. Miesvaltaissa perheessä on isosisko ja myöhemmin äitipuolten
kirjava sarja. Veljekset oppivat tarkkailemaan, milloin isä on "vaimoon
päin".
Väisäsen kaunokirjallinen tyyli on tuttu Kalevan kolumneista. Vanikan
palojen luvut kietoutuvat johonkin yksityiskohtaan, joka voi olla Intiön
vesitorni, piirimielisairaalan potilaiden pakkomielteinen ravi tai isän
lipaston salainen laatikko. Konkreettisesta lähtökohdasta teksti avartuu
mielikuvien ja kuvitelmien maisemaan.
Erityisen kiehtovaa on romaanissa on näkökulmien kerrostuma. Lapsen
ihmettely limittyy hänen sisässään kasvavan kuvataiteilijan
muototaitoharjoituksiin. Eri perspektiivien kautta etualalle poimiutuu
olennainen, joka tavallisesti on piilossa arkikatsannolta.
Vesitorninhoitajan henkilökuva syntyy hänen partansa väreistä ja
valoista: "Parta on valkea, vaikka sen valkeudessa voi minun
korkeudeltani huomata monta erilaista valkoista, kellertävän,
rusehtavan, vihertävän sävyjä. Ne saavat parran näyttämään takaa
valaistulta, tai siltä että sinne on piilotettu taskulamppu."
Aistimukset, erityisesti näkö, haju ja liikkeen rytmi ovat tekstin
ranka ja sen päähenkilön kiinnostuksen kohde. Vesitornin huipulla Antero
tekee mielessään ilmakuvaa Oulusta ja kaipaa kasarmialueelle keskiötä.
Sellaista ei ole, mutta vanikasta, "sotilaallisen suunnittelun helmestä"
saisi helposti ruutukaavamaisen mallin.
Kasarmilla eletään vanikan, sotilaiden näkkileivän,
yltäkylläisyydessä. Vanikkaan vertautuu moni seikka, taideteoksena
vanikka koristaa kirjan kantta. Vanikka on myös jokaisen alkavan luvun
merkki, joka lukujen lisääntyessä hupenee ja on viimeisen luvun alussa
vain ornamentin kappale.
Lapsen näkökulmaan kuuluva preesens luo keskittyneen lähikuvan.
Kuvantekijän näkökulma sen rinnalla pelkistää ja etäännyttää.
Näin suuri näyttäytyy pienessä, pieni suuressa: Veljessarja pohtii
keittiön pöydän äärellä, mikä on modernia. Keskustelu on kuin koominen
ooppera tai absurdi näytelmä moderniksi ehdotetaan vettä tai
voimalaitosta, joku ehdottaa Tarzania ja joku salaattia, jota kasarmilla
ei syö kukaan muu kuin tämä perhe erään "modernin" äitipuolen kaudella.
Antero ajattelee pallonmuotoista kiiltävää sokerikkoa, jonka kuperalle
pinnalle kuvastuu pitkulaisiksi venyviä ja häilyviä hahmoja. Sen
sokerikon hän omana teesinään haluaisi paiskata keittiön pöydän
vakstuukille kuin keisarillisen käskykirjeen, jolla mykistää isänsä ja
veljensä, "nämä röyhtäilevät ja piereksivät modernismin tutkijat".
Konkreettinen yksityiskohta avautuu ylittämään aistikokemuksen. Äidin
hautajaisissa Antero maistelee Domino-keksiä. Aineksista syntyy kohtaus,
joka ulottuu armeijan äkseerauksista aikuistumisen aavisteluun ja
aistien filosofiaan: "On komennettava ylös ne viisi aistia, jotka tähän
saakka ovat lojuneet pehmusteillaan. Ylös maku! Ylös haju! Ylös
tunteeton tunto! Vaikku pois kuulosta ja villa pois silmiltä. Nyt teitä
tarvitaan. Hautajaiskeksi on jo suussa."
Vanikan palat on yhtä vastakohtien jännitettä. Se on yksityiskohdista
runsas ja puhtaan selkeä. Konkreettinen näyttäytyy runollista vasten,
ironia taittaa ylevän, arki oudontuu. Lukija pääsee mukaan näihin
kerroksiin.
Vanikan palat on kuvaus lapsesta, jossa syntyy taiteilija. Tarinaa
voi lukea myös nostalgisena näkymänä vanhaan Ouluun tai sotilasfarssin
muunnoksena. Ennen kaikkea se on kuitenkin taidefilosofinen teos, joka
tutkii yksityiskohtiin kätkeytyvää kauneutta kuten kohtauksessa, jossa
Antero lumouu alikersantti Lystilän jalkarättien käärimisen taiteesta.
MARJA-RIITTA VAINIKKALA
(Kaleva 11.3.2004)
