P%C3%A4%C3%A4skynen.jpg

 

Kaleva 20.8.2018

 

Kukaan ei näe minua, kukaan ei tunne minua

 

ROMAANI

 

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018.

 

"Todellisella elämälläni ei ole tarinaa. Ei suuntaa, ei viivoja. Vain avara tila jossa minun olisi pitänyt olla, mutta siellä ei ollut ketään."

 

Markku Pääskysen yhdeksäs romaani Hyvä ihminen alkaa tilanteesta, jossa 21-vuotias minäkertoja tarjoaa aamuöisessä Helsingissä kodittomalle miehelle tupakan ja tajuaa, että hänen kutsumuksensa on auttaa vähäosaisia.

 

Opintolainan rippeet riittävät Euroopan-matkaan, jonka aikana on tarkoitus löytää elämän suunta.

 

Vuosia myöhemmin kertoja on perheenisä ja sosiaalityöntekijä Helsingissä. Hänestä on tullut hyvä ihminen.

 

Tarina etenee arkisten ja miltei pitkästyttävien yksityiskohtien kautta.

 

Kertojan elämää leimaavat sattumanvaraisuus ja sivullisuus. Hän ei kerro oikeaa nimeään, vain inhoamansa lapsuuden lempinimen Rakku. Hän ei pysty tunnistamaan itseään: "Olin poika ja sitten minusta kasvoi mies vaikken tiennyt mitä sukupuolta olin."

 

Häneltä tuntuu puuttuvan minuus. Hän kirjoittaa päiväkirjaa kuin oman elämänsä tarkkailijana ja pelkää, että päiväkirjan kadotessa katoaisivat muistotkin. Hän kirjaa tapahtumia jotta näkisi kokonaisuuden, ja silti hän läheistensä mielestä muistaa väärin.

 

Elämäntarinan kirjoittaja muovaa elämänsä juonta, joka syntyy tarinaan valituista tapahtumista. Kun valitaan toiset tapahtumat, juoni muuttuu.

 

"Kaksi ihmistä näkee aina yhdestä tapahtumasta kaksi eri muunnelmaa, ja syntyy kaksi eri tapahtumaa joilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin sama aika ja paikka", kertoja toteaa. Oman elämänsä valintoja hän on arponut tarotkorteilla.

 

Kun kertoja 1990-luvun alussa lähtee etsimään itseään, laskusuhdanne sinkoaa ihmisiä yhteiskunnan laitamille Suomessa. Tarinan lopussa nykyaikana hän on 44-vuotias pakolaistyöntekijä ja lehdet kirjoittavat leipäjonojen kasvamisesta. Pyrkimys hyvään ei auttanut, minuus ei eheytynyt ja toiset näkevät kertojassa eri ihmisen kuin hän näkee itsessään.

 

Eksistentiaalinen ahdistus ei helpota. Kertoja on valehdellut niin itselleen kuin muille, ja elämän saldoksi tuntuu jäävän tyhjyys, jossa kukaan ei näe eikä tunne häntä.

 

Näkymä tuntuisi toivottomalta, ellei romaanissa kuitenkin olisi ironiaa ja runollista intensiivisyyttä.

 

MARJA-RIITTA VAINIKKALA