Tuomas%20Anhava%20-krit-normal.jpg

 

Kaleva 15.7.2013

 

Kirjallisuusmies, joka tiesi paljon

Kirjoituskokoelma

Tuomas Anhava: Ja maisteri pisti sen. Keskustelupuheenvuoroja ja kannanottoja, toim. Matti Suurpää ja Martti Anhava, Otava 2013

 

Kokoelma sisältää merkittävän kirjallisuusmiehen, runoilijan ja suomentajan Tuomas Anhavan (1927-2001) poleemisia kannanottoja 1950-60-luvuilta. Sisältö osoittaa, kuinka laaja Anhavan vaikutusalue on ollut. Puheenvuoroja on vanhemmasta kirjallisuudesta kuten Eino Leinosta, modernista runoudesta, kritiikistä, suomentamisesta ja tekijänoikeuksista.

 

Kokoelman nimi viittaa Lauri Viidan runoon Amicus naturae, joka kertoo kuinka sadasta ritariperhosen toukasta vain yksi kehittyy perhoseksi, ja juuri sen maisteri pistää. Samoin kohdensi Anhava huomionsa uusiin kirjallisiin löytöihin.

 

Eino Leino on Anhavan mukaan suuri runoilija, Helkavirsien ensi sarjan ja Simo Hurtan ansiosta vailla vertaa, mutta muuten ei saavuttamaton.

 

"Hänen runoudestaan puuttuu se ulottuvaisuus, jonka tuo mukanaan terävä ja hellittämätön ajatus."

 

Anhava vertaa Leinon runoutta loppumattomaan, kirjavaan itämaiseen palatsiin, jossa asiantuntijankin on vaikea suunnistaa. Leinon todellista suuruutta sumentaa se, että hänen runojaan arvostetaan epäkriittisesti ja elämäkerrallisista syistä.

 

Eri kustantamoissa toiminut Anhava tuli 1950-luvulla tunnetuksi vaativana kriitikkona ja modernismin kärkinimenä. Tuon vuosikymmenen kuluessa suomalainen runous vaihtoi ylevyydestä, säännöllisestä rytmistä ja loppusoinnusta vapaaseen rytmiin ja asialliseen kieleen.

 

Muutos oli raju ja sillä oli ankara vastustus.

 

Niin joutuivat vastakkain myös vanhan runouden puolustaja V.A. Koskenniemi ja modernismin edustaja Tuomas Anhava.

 

Modernismin vastahanka tulee esiin Anhavan kirjoituksessa vuodelta 1956. Anhava luettelee neljä tyypillistä modernismin vastalausetta - nykykannalta kovin huvittavia: moderni runous ei myy, se ei ole kohottavaa, aatteellista eikä syvähenkistä, se on käsittämätöntä ja loppujen lopuksi se ei ole runoutta.

 

Anhavan modernistisia runoilijalöytöjä olivat muun muassa Paavo Haavikko ja Pentti Saarikoski. Hän kokosi ympärilleen modernistien piirin, johon kuuluivat myös esimerkiksi Marja-Liisa Vartio, Veijo Meri ja Antti Hyry.

 

Tekijän oikeudet -osastossa Anhava puuttuu Ylioppilaslehden pääkirjoituksessa siihen, että pari lehtimiestä on syyttänyt Paavo Rintalaa kirjalliseksi varkaaksi teoksessa Mummoni ja Mannerheim.

 

Lehdet lehtiä -osastossa hän taas käsittelee Rintalan romaania Sissiluutnantti ja siihen kohdistuneita sensuurivaateita. Anhava ymmärtää sensurointihalujen taustaa, mutta näkee niiden syyksi pelon ja kaunokirjallisen ymmärtämättömyyden.

 

Pistävämpi on hänen vastauksensa arkkipiispa Simojen puheeseen, joka vuonna 1964 käynnisti jupakan Hannu Salaman Juhannustansseista.

 

Esipuheessa Matti Suurpää luonnehtii Anhavaa sanavalmiiksi ja tiukaksi poleemikoksi, joka tiesi paljon ja joka vastusti epätäsmällisyyttä ja leväperäisyyttä. Hän saattoi olla "kelmi ja peluri", mutta ei "runtannut runttaamisen riemusta".

 

Kirjoituskokoelma antaa avaran kuvan Tuomas Anhavasta kirjallisuuden monialaisena taustavaikuttajana, hänen tietämyksestään ja kirjallisesta älystään.

 

Sen lisäksi teos on kulttuurihistoriaa, joka kertoo suomalaisen nykykirjallisuuden käänteistä niihin liittyvine aikalaisasenteineen - siinä mielessä se on myös kaikkien kirjallisuusihmisten käsikirja.

 

Marja-Riitta Vainikkala