V%C3%A4is%C3%A4nen%20helmik-normal.jpgit  Abstraktit ja arkkityypit


Romaani

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013


Hannu Väisäsen Antero-sarjan ensimmäinen osa Vanikanpalat (2004) kuvaa koulunkäyntiä aloittavan pikkupojan heräämistä taiteilijaksi Oulun Intiön kasarmimiljöössä 1950-luvulla. Toiset kengät (2007) kuljettaa pojan Tuiran yhteiskoulusta Savonlinnan taidelukioon ja Kuperat ja koverat (2010) taideopiskelijaksi Helsinkiin.


Taivaanvartijat keskittyy nuoren taiteilijan oppivuosiin 1970-luvulla.


Antero saa 24-vuotiaana ensimmäisen suuren tilauksen, alttarimaalauksen entisen kotikaupunkinsa "ankaran talvipimeän, jäkälän, tervaporvarien ja mustiin pukeutuneiden lestadiolaisten ahdistamaan" kirkkoon. Työn valmistuttua Antero signeeraa maalauksensa Elämän seppele ja merkitsee vuosiluvut 75-77.


Taiteilija Hannu Väisäsen samanniminen teos on sijoitettu Pyhän Tuomaan kirkkoon Ouluun.


Omaelämäkerrallinen romaani ei ole elämäkerta, mutta se saa merkittäviä aineksia kirjoittajansa elämästä. Yksittäiset tapahtumat voivat olla totta, mutta etäännytettyinä ne avartuvat kuviteltuun.


Fiktion tapaan tarina kerrotaan hän-muodossa.


Taivaanvartijat keskittyy neljään lähikuvaan. Elämän seppeleen jälkeen tulee ensimmäinen ulkomaannäyttely Tukholmassa, sitten toinen alttaritaulutilaus ja lopuksi matka Italian Sienaan.


Taivaanvartijoissa proosaan yhdistyvät draamallisuus ja runo. Tilannekomiikka tuo episodimaisen väljään juoneen draaman ulottuvuuden.


Kielessä ja tyylissä on runon keinoja - kuvien kontrasteissa suuri näyttäytyy pienenä ja pieni suurena.


Samaan lauseeseen sopivat niin Kristus kuin nahkiaiset ja sinappikastike.


Antero huomaa, kuinka erilaisissa odotuksissa taiteilija ja hänen yleisönsä elävät. Hän tuntee elävänsä eri ajassa kuin "taivaanvartijain" joukko, joka arkisen ilon ohella torjuu kirkkotaiteesta "abstraktit ja arkkityypit".


"Nämä uskovat yhä että maailma on litteä, uskovat että litteä kuu hinataan vinsseillä joka ilta taivaalle, että ihmisellä ei ole mitään tekemistä apinan kanssa, että Jerusalem on maailman napa."


Paatoksellinen kirkkotaide näyttäytyy Anterolle sunnuntaitaiteena, joka hiertää kuin jouhipaita.


Sienassa hän näkee alttarikaapit, joiden pyhimyksiä ympäröi iloinen arki - pyykinpesijät, katonkorjaajat, kyntäjät ja kylväjät. Näitä marttyyriutensa välineitä osoitteleva pyhimys ei ole huomaavinaan.


Anterolle näky merkitsee vapautumista Jumalan naurua vartioivasta sunnuntaitaiteesta: "Jos joku kertoisi minulle Jumalan nauraneen katsellessaan kuviani, en pahastuisi lainkaan."


Sunnuntaitaiteen sijaan Antero tavoittaa taivaallisen ylevyyden huvipuiston vuoristoradalla, jossa "joku ihmiskättä mahtavampi koura hölskyttää, kääntelee ylösalaisin ja saa sisällön lopulta kuplimaan".


Kaikkein omaelämäkerrallisinta on näkemisen tapa. Väisäsellä se liittyy tyyliin, jota hallitsevat aistimukset, runsaat värit, liikkuvat muodot, musiikillisuus, kontrastit, nopea rytmi ja ironia.


Teksti pyrähtää maan tasalta, arkisesta yksityiskohdasta, nousee liitoon, laskeutuu, ja tekee kohta saman uudelleen.


Hannu Väisäsen Antero-sarja on taiteilijan kasvutarina. Se on omaelämäkerrallinen, mutta yhtä vahva on sen fiktioluonne.


Klassikkovastineita ovat esimerkiksi James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Tuttu, vaikka kovin erityylinen esimerkki meiltä on Kalle Päätalon Iijoki-sarja.


Marja-Riitta Vainikkala