P3030012-normal.jpg

Kaleva 3.3.2014

Maan mullan ja silinterihatun välissä

Maria Matinmikon kiehtova teksti on rauhallisen mietiskelevää ja nopean kuvallista

 

PROOSAKOKOELMA

Maria Matinmikko: Musta. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2013.

 

Kirjallisuuden perinteiset lajikäsitykset uusiutuvat. Enää ei ole itsestään selvää erotella kaunokirjallisuutta perinteisesti proosaan, runoon ja näytelmään.

 

Lajityyppien ero häilyy ja syntyy lajienvälisiä teoksia kuten runoproosa ja proosaruno.

 

Maria Matinmikon (s. 1983 Oulussa) Musta on toinen osa trilogiaa, josta ensimmäinen, proosarunokokoelma Valkoinen (ntamo 2012) voitti Tanssiva karhu -runouspalkinnon 2012. Kustantaja määrittelee Mustan romaaniksi.

 

Nimensä mukaisesti Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on kiinnostunut julkaisemaan kokeellista , "toisin kirjoitettua" tekstiä.

 

Yhteistä Valkoiselle ja Mustalle on tekstin tiheys, kuvallisuus ja lyyrisyys, mutta kun Valkoinen koostuu tekstifragmenteista, Musta muistuttaa esseekokoelmaa.

 

Romaaniksi sitä ei ole helppo mieltää kuin epäperinteisin lukutavoin. Teos ei synny juonesta vaan havainnoista ja ilmiöistä. Se tuntuu vaativan musiikillista tai kuvallista kokemistapaa.

 

Sekä Valkoisessa että Mustassa olennainen juonne on ruumiillisuus ja siihen liittyvä elävän ja olevaisen yhteys.

 

Sana tulee lihaksi kuten Mustan jälkiluvussa Ruumis, jossa "kirjoitus pyrkii ulos lihasta". Mutta kenen lihasta, mistä ruumiista on kyse?

 

Myös identiteetti on häilyvä mysteeri. Naistenhuoneeseen sijoittuva luku Aavistus kysyy, kuka kukin on. "Kuka kirjoittaa ketä? Hänhän on itsekin kirjailija, nuori kirjailija. Onko sittenkään, onko kertonut muuta? Ruumiiden merkkejä lojuu pitkin vessaa."

 

Ääripäissä ovat syntymä ja kuolema, yhteiset koko luomakunnalle. Intensiivinen luku Lehmä kertoo kuolleen vasikan synnytyksen: "Vasikka on nyt muualla, jossain toisaalla. Ehkä kaikkialla". Luku Mummun kuolema muuntaa kysymystä: "Kun ihminen kuolee, tapahtuu jotain, mitä toinen ihminen ei voi kuvailla eikä tietää."

 

Matinmikon teksti kiehtoo, koska siinä on läsnä niin monia ominaisuuksia.

 

Se on rauhallisen mietiskelevää ja nopean kuvallista.

 

Se on johdonmukaisen analyyttista ja yhtaikaa arvaamatonta.

 

Lukijalle se antaa jotain sellaista, mitä perinteiseen tapaan kirjoitetusta tekstistä ei usein löydä.

 

Tekstissä häivähtää "toiseen todellisuuteen" pyrkivä surrealismi: "Mustuus kulminoituu kahden ulottuvuuden väliin: maan mullan ja silinterihatun. Näiden välissä toteutuu hiilinen, rakeinen, silkkinen ja rytmikäs mustuus."

 

Kovasti kiinnostaa, mikä on trilogian päätösosan väri.

 

Marja-Riitta Vainikkala