Ilkamoiva sukueepos

 

Finlandia-palkintoehdokas

Harri Tapper: Pitkäsuisten suku. Atena 2002

Harri Tapperin romaanissa on väkeä kuin venäläisessä klassikossa.
Loppuun kirjattu sukutaulu historian kiinnekohtineen onneksi auttaa
lukijaa pääsemään kiinni Tapperien heimoon.

Romaanitaiteen kannalta Pitkäsuisten suku on monitahoinen, mutta
kirjan sisällön voi pelkistää: Kuinka tullaan Tapperiksi.

Neljän suvun rinnakkaiset tarinat vyöryvät ilkamoiden 1600-luvulta
vuoteen 1929, jolloin Harri Tapper on syntymässä. Romaani on
simultaaninäyttämö, jossa suku kerrallaan vuorottelee valospotin alla
kunnes avioliittojen kautta kohtaavat Tappereina, kirjailija Marko
Tapion, kirjailija Harri Tapperin, kuvanveistäjä Kain Tapperin ja
lavastustaiteilija Yrjö Tapperin vanhempina.

Kielellä leikittely ja ylivertainen ote tekevät Pitkäsuisten suvusta
ajattoman ja yleispätevän. Aiheeltaan ja juuriltaan se on hyvin
suomalainen. Tyylillisesti se voisi olla miltä tahansa kielialueelta,
missä vain fabulointia harjoitetaan. Kertoja vehtaa tekstin ja lukijan
kanssa, väittää jotain ja kommentoi sanomisiaan, toppuuttelee itseään.
Suvuista kolme, Björnwikit, Köhlströmit ja Tapperit, ovat tulleet
Pohjanmaalta Saarijärvelle, mutta Pylvänäiset eivät tunne alkuperäänsä.
Epäillään siis, että suku on Savosta. "Älä puhu tuollaista!" kertoja
huudahtaa itselleen. Pylvänäisiä jurppii se, että heitä syytetään
savolaisuudesta.

Tarinan aikajänne on kolmesataa vuotta, eikä sitä laahusteta. Teksti
etenee tanssilla, kevyin vaihdoin ja liikahduksin. Harri Tapper on
mestari kielen rytmissä.

Nopeudesta huolimatta tyyliin kuuluu kalevalaisen tyyppinen kerto,
joka silloin tällöin kiepauttaa lauseen pehmeäksi: "Sitten syttyi sota
1808. Ruotsin kuningasta piti opettaa. Ruotsin kuningasta piti kovistaa
niin, että töppöset tippuisivat jaloista. Eipähän enää nimittelisi
Ranskan keisaria Ilmestyskirjan pedoksi. Tätä suun tukkimista olivat
venäläiset tulossa toimittamaan. Sillä matkalla paahustivat." Kerto voi
myös havainnollistaa kuten kuvauksessa torpan tytön piilosta: "Oli
siellä, mihin oli kerennyt, kolossa, puskan takana, kiven armaan
kupeessa."

Runolliset ja vanhastavat poikkeamat jämäkässä lausessa antavat
tekstille arkkitehtonisen ilmeen. Tapperin lause on kuin hyvä rakennus,
käytettävä ja luja, koristeet oikeissa paikoissa eikä liikaa.

Yli 300-sivuisen romaanin keskivälin jälkeen, kultaisen leikkauksen
kohdalla, väsymyksenpuuska yllättää hetkeksi. Lukija menee sekaisin
kaikkien näiden Juhojen, Mikkojen ja Mattien kanssa ja alkaa toivoa
käännettä. Vaikka sisältö voi vähän puuduttaa, kertojanote pitää.
Teksti rönsyää, tyyli viehättää. Se ei ole yksiviivaista, se antaa
hengitystilaa. Siinä on huumoria. Juttu lähtee liikkelle, mutta tielle
sattuu toinen tarina ja niin tehdään mutka. Tarinoiden mutkia ja
risteyksiä riittää. Tarpeellisten mutkien jälkeen päädytään sinne mihin
piti.

Pitkäsuisten suku on myös Olvi-palkintoehdokkaana. Romaani on
ehdokkuutensa ansainnut, vaikka Olvi-valinnassa kummastuttaa se, että
palkinto sääntöjen mukaan annetaan uransa alussa olevalle kirjailijalle.
Tapperin esikoisteos Kirkonrakentajaveljekset ilmestyi neljäkymmentä
vuotta sitten, ja hän hän on julkaissut useiden romaanien lisäksi runoja
ja näytelmiä ja saanut mm. Suomi-palkinnon.

"Elämän tie on koleikkoinen", sanoo yksi Tapperin suvun isistä
hyvästellessään poikansa maailmalle. Lausahduksella on tekemistä
romaanin teeman kanssa. Kun sukupolvet seuraavat toistaan, kun
ensimmäisessä virkkeessä synnytään ja toisessa ollaan jo ripillä, syntyy
kuva elämän jatkumosta. Yksilön arvo kestää, vaikka hän on vain ketjun
yksi lenkki. Niin Pitkäsuisten suvulla kuin kaikilla muillakin kaava on
sama: rippikoulu, pariutuminen, työ ja lapset, joidenkin kuolema ja
toisten syntymä, lasten lähtö ja lapsenlapset, lopuksi oma kuolema.

Pitkäsuisten suvussa Harri Tapper katsoo elämää lintuperspektiivistä.
Perspektiivin haltijalintu on taitava liitelijä mutta pystyy myös
laskeutumaan kun on sen aika.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 3.12.2002)