Kaleva 23.4.2012
Aavistus ikuisesta

 

RUNOKOKOELMA

Niilo Rauhala: Tähtiä taivaan nurmikolla. Kirjapaja 2011

 

Niilo Rauhalan runojen luontokuvat avaavat lukijan mielikuvituksen: murentunut tähti, valon talteen ottanut aurinko, iltapäivän vihreät pilvet, kuun viima ja hyytävän autio avaruus.

 

Luonnosta löytyvät kontrastit: ruohon vuosi on lyhyt kallion harmaalla otsalla, ruohon uni on pitkä ja kiven silmänräpäys aavistus ikuisesta.

 

Katoavuuden ja ikuisuuden, syyllisyyden ja armon rinnakkaisuus ovat tämän kokoelman teemoja.

 

Valikoiman hienoimpia on runo, joka kertoo Jumalasta kulkemassa kiemurtelevia sorateitä, hidasta laukkaa talojen, pihojen pyykkinarujen ja repeilleiden vaatteiden lomitse: "murheelliset kasvot ikkunassa, / mullan voihke pientareilla."

 

Tähtiä taivaan nurmikolla on uskonnollisten runojen valikoima Rauhalan aiemmasta tuotannosta, mutta mukana on ennen julkaisemattomiakin runoja.

 

Uskonnollisuus on läsnä myös virsirunoilijana tunnetun Rauhalan teksteissä, mutta monikerroksisen runon tapaan niitä voi lukea pelkästään vertauskuvallisestikin. Aukeneehan runo aina käsinkosketeltavan todellisuuden ulkopuolelle sellaiseen, mitä silmä ei voi nähdä.

 

Tuonpuoleisuuteen riittää kirkas runon hetki.

 

Rauhalan runoissa on lohdullinen mietiskelyn rytmi.

 

Sairaalasielunhoitajana toiminut kirjailija puhuu ihmisen osasta: "Ihmisen kolme ikkunaa avautuvat vuorotellen: / toivo, taakka ja hyvästijättö. / Puhuitko keväästä, metsän lapsenilosta? / Puhuitko askelista oman katseesi / ja maailman katseen alla? / Puhuitko silmistä, jotka kulkevat yksinäisinä / pimeitten vetten yli?"

 

Maailmantalouden kasvukiihkosta kylliksi saaneelle on jo tässä ajassa runon vaihtoehto: "Tietoyhteiskunnan jälkeen / palaamme temppelin hämyisiin holveihin..."

 

On myös kehotus toimintaan ajassa: "Lasten vuoksi kannattaa yhdistää voimat, / sillä maailmassa ei ole enää muuta / löydettävissä kuin lapsi / pyrkimässä syliin."

 

Rauhalan runoissa puhuu sisäinen ihminen, ja siinä mielessä ne tarjoavat armon näkymän vaikka niitä lukisi tämänpuoleisenkin valossa.

 

Marja-Riitta Vainikkala