Arkistolla on monta merkitystä

 

Artikkelikokoelma

 

Lukemattomat sivut. Kirjallisuuden arkistot käytössä, toim. Elsi Hyttinen ja Katri Kivilaakso. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010

 

SKS:n artikkelikokoelmassa arkisto näyttäytyy kiehtovana paikka, jossa tutkija salapoliisin tavoin jäljittää johtolankoja usein alunperin yksityisiksi tarkoitetuista dokumenteista - papereista, kuvista, äänitteistä, tiedostoista.

 

Kirjallisuuden arvottamisen perusteet muuttuvat ajoittain ja arkistot tarjoavat aineistoa uusille tulkinnoille. Esimerkiksi feministisen kirjallisuudentutkimuksen nousu on herättänyt kiinnostuksen unohdettuihin naiskirjailijoihin. Virallisesta kirjallisuudenhistoriasta unohdettuja ovat myös monet työväenkirjailijat.

 

Sanalla arkisto on monta merkitystä: hallinnollisessa mielessä se tarkoittaa koko arkistolaitosta, käytännöllisessä mielessä säilytettävien dokumenttien kokonaisuutta. Arkkitehtonisesti se tarkoittaa arkistorakennusta ja käsitteellisesti "lausumien muotoutumisen ja muodonmuutoksen yleistä järjestelmää".

 

Arkistoja on verrattu vankiloihin tai temppeleihin, joissa tietopalvelun asiantuntijat eli arkistovirkailijat toimivat vartijoina tai pappeina valvoen ja ohjaten tutkijan työtä.

 

Arkistot syntyvät pyrkimyksestä tiedon järjestämiseen, mikä usein liittyy myös valtaan ja kontrolliin: "Kirjallisuuden kannalta kiinnostavia arkistojakin yleensä kokoavat, siirtävät, sensuroivat, hävittävät, uudelleen järjestävät ja säilyttävät yksityiset henkilöt, joiden ullakoilta, komeroista ja kylpyhuoneen kaapista materiaalit aikanaan, mahdollisesti, siirtyvät arkistolaistosten haltuun."

 

Sensurointia voi harrastaa jo se, jonka jälkeenjääneet paperit ennen pitkää sijoitetaan arkistoon. Katri Kivilaakso kertoo artikkelissaan Elina Vaaran (1903-1980) julkaisemattomiin muistelmiin liittyvistä ristiriidoista. Vaara koki kustantajan 1970-luvulla pyytämien muistelmien kirjoittamisen ja koko muistamisenkin vaikeaksi. Kivilaakson mukaan kyse on sekä Vaaran omista estoista että tapahtuma- ja kirjoitusajan välisestä arvokuilusta. Vaara tuntuu etsiskelevän sopivaa tyylilajia, peittelevän ja epäröivän esimerkiksi Tulenkantajien homoseksuaalisia suhteita käsitellessään. Muistelemisen hankaluus näkyy käsin kirjoitetetussa tekstissä korjauksina, yliviivauksina ja käsialan muutoksina. Joku, ehkä kirjailija itse, on jossain vaiheissa leikannut käsikirjoituksesta pois sivuja, jotka käsittelevät kirjallisten piirien juhlia.

 

Tällaisten merkkien tulkitseminen vaatii tutkijalta sekä ymmärtävää että kyseenalaistavaa otetta.

 

Kukku Melkas tulkitsee käsialan muutoksia Maila Talvion (1871-1951) ja tämän kustantajan WSOY:n kirjeenvaihdossa. Aloitteleva kirjailija puhuttelee kustantajaa nöyrästi tyttömäisellä kaunokirjoituksella, mutta myöhemmin sävy muuttuu käskeväksi ja käsiala isoksi ja epäselväksi.

 

Kaisa Kurikka käsittelee Algot Untolaa (1868-1918) ja tekijyyden ongelmaa. Untolalla oli 40 nimimerkkiä, joista tunnetuimmat Irmari Rantamala, Maiju Lassila ja V.I. Vatanen, jokaisella oma lajityyppinsä. Kurikka näkee Untolan nimipelin tietoisena kaupallisen tuotemerkin rakentamisena ja arkistonjärjestäjän haasteena, sillä päähuomio onkin kirjailijapersoonan sijasta annettava tekstimassalle.

 

Esimerkkitapausten kuten Otto Mannisen runon syntyprosessin, Minna Canthin kirjoitusprosessien ja Anna-Maria Tallgrenin nuoruuden rakkauspäiväkirjan kautta Lukemattomat sivut valottaa arkistonkäytön mahdollisuuksia erilaisten tutkimuksellisten tarinoiden rakentamiseen.

 

Oikeastaan harmillista, että nykydokumentit kirjoitetaan yhä harvemmin tekijän käsialalla. Mistä me sitten päättelemme epäröinnit, kirjailijaminuuden muutokset ja kirjoitusprosessin kulun, kun yliviivaukset ja korjaukset eivät tekstinkäsittelyn jäljiltä ole näkyvissä?

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 16.8.2010)