Kaleva 10.2.2013

KritMatinmikko-normal.jpg

Runon moniääniset vaihtoehdot


Tanssiva karhu -runopalkinto

Maria Matinmikko: Valkoinen. ntamo 2012


"Nainen kumartuu pöydän ylle. Nainen on väsynyt. Väsymys valuu tummana laavana hänen silmiensä ihon alla. Väsymys on kuin hahmoton raskas magneettikenttä hänen poskillaan. Tai ryöppyävä hiilikaivos. Naisen kumartuessa kaivos vyöryy pöydälle."


Surrealistinen maalaus? Ei, vaan ote Maria Matinmikon (s. 1983 Oulussa) esikoiskokoelmasta Valkoinen, joka tammikuussa voitti Yleisradion Tanssiva karhu -palkinnon. Ensimmäistä kertaa palkinto myönnettiin esikoisteokselle.


Valkoinen on fragmentaarista proosarunoutta, joka 2000-luvun alussa nousi nuorten runoilijain suosioon heidän pyrkiessään uudistamaan runon tekniikoita.


Ulkoasultaan proosaruno muistuttaa proosatekstiä ja sen kieli on usein arkista, mutta tunnelmaltaan se on runon kaltaista, kuvallisempaa ja tiheämpää kuin lyhytproosa.


Valkoisessa on kolme osastoa - Hevonen, Maisema ja Hiljaisuus - jotka alun lyhyistä katkelmista liukuvat tarinallisempaan suuntaan. Tarinoita ne eivät silti ole, sillä ne ylittävät reaalitodellisuuden kronologian assosiaatioilla ja unen logiikalla.


Kun teksti alun katkelmien jälkeen pitenee, se myös sakenee. Lopussa nousevat sodan ja rauhan vastakohdat alkavat kattaa koko kokoelmaa.


"Hiljaisuus ei katoa koskaan, mutta ihminen katoaa."


Fragmenttitekstejä on joskus nimitetty todellisuuden tisleiksi, mikä viittaa niiden olomuotoon.


Mitä jää, kun runo luopuu sovitusta näkemisen tavasta ja suuntaa kaksoiskatseen "läpi" tai "syrjään":


"Aloittaa sittenkin keskeltä. Ehkä keskeltä lausetta. Aloittaa: 'Juuri kun olin...'. Aloittaa mistä vain. Aamut kaatuvat omaan syliinsä, yöt repeytyvät. Lopettaa kesken kaiken. Jatkaa mistä vain. Eräs ranta pysyy paikallaan, pysyy kauniina ja etäisenä." Ote osastosta Hiljaisuus tuntuu kuvaavan myös runon kirjoittamista.


Valkoisessa on runsas symboliikka, näennäisen täsmällinen - lumi, talvi, hevonen, joutsenet - mutta sitten myös mystinen kuten "jääkentauri". "Kirjoitan, koska en ole hevonen", runon puhuja sanoo.


Tavanomaisen lukemisen sijasta kokoelma vaatii kokonaisvaltaista kokemista siten kuin katsoisi surrealistista tai kubistista maalausta tai kolmiulotteisesti hahmotettavaa veistosta. Lukeminen jättää tunnelman, josta vasta jälkikäteen alkaa erottua osasia eriteltäviksi.


Tällainen moniäänisyys ja epäjatkuvuus tuntuu kikkailulta ellei lukiessaan antaudu eri perspektiiveille. Automaattivaihteella näin tiheän lajienvälisen tekstin lukeminen ei suju.


Matinmikon Valkoisella on tyylillistä yhteisyyttä juuri Runeberg-palkitun Olli-Pekka Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista -kokoelman kanssa. Molemmat sijoittuvat tekstilajien rajoille ja tarjoavat erilaisia tulkinta-asentoja fragmentaarisuuden keinoin. Matinmikon sanoin "Vaihtoehtoiset hahmot vaeltavat omilla tasoillaan./.../ Ehkä koostumme loputtomista häivähdyksistä."


Runoutta palkitaan Suomessa harvoin. Ehkä näiden kahden kokoelman saamat tunnustukset kertovat, että etäisyyden otto modernistiseen perinteeseen koetaan juuri nyt tarpeelliseksi.


Marja-Riitta Vainikkala