Etäliitto Kallioiden tapaan

 

Kirjekokoelma

Uskon, että paikkasi on siellä. Kaisa ja Kyösti Kallion kirjeenvaihtoa vuosilta 1904-1917, toim. Maria-Liisa Kallio ja Kaija Valkonen. Kirjapaja 2010

 

Kaisa ja Kyösti Kallion kirjeenvaihtoa lukee mielellään kuvauksena 1900-luvun alun elämänmuodosta ja aviosuhteesta, vaikka perhe-elämän puitteet eivät oletkaan tavanomaiset. Teoksen alussa Kyösti Kallio (1873-1940) on nuori valtionpäivämies ja teoksen lopussa nelikymppinen senaattori. Hänestä on tuleva Suomen neljäs presidentti (1937-40).

 

Kalliot avioituivat vuonna 1902 ja kaksi vuotta sen jälkeen Kyösti lähti Nivalasta talonpoikaissäädyn edustajaksi Helsinkiin. Kaisalle jäivät iso maatila ja kasvava perhe. Nivalasta ei ollut puhelinyhteyttä Helsinkiin ennen vuotta 1929 ja junamatka kesti vajaan vuorokauden. Poliittisesti teoksen käsittämä ajanjakso oli kamppailua Venäjän vallan alla ja itsenäistymistaistelua, lopulta myös maailmansotaa ja kansalaissodan uhkaa. Valtiopäivämies ei juuri toimiltaan lomaillut

 

Äärimmäisen tunnollinen Kyösti ei päässyt kotiin edes isänsä eikä synnytyksessä kuolleen poikansa hautajaisiin, mutta kirjeet kulkivat miltei päivittäin.

 

Kyöstin kirjeissä on huolta perheen selviämisestä ja murhetta siitä, ettei hän ehdi nähdä lastensa kasvavan. On myös itsesyytöksiä ja seurauksien pohtimista: ”Olenko hukkaan elänyt vai täyttänyt tehtäväni?” Kaisa uskoo miehensä kutsumukseen, mutta hänen kirjeissään myös uupumusta ja alakuloa. Hän kirjoittaa väsymyksestään, kun miehen odotettu kotikäyntikin kääntyy työksi: ”Minusta tuntuu kuin se olisi vain Ouluun menoa ja kotona kiireesti teen sen ja sen ja määrään sen ja sen ja lähden taas Ouluun.” Väliin Kaisa epäilee miehen viihtyvän Helsingissä paremmin kuin kotona, mutta katuu sitten epäilyjään.

 

Kun Kaisa kirjoittaa miehelleen ”Uskon, että paikkasi on siellä”, hän myös ilmaisee uskovansa omaan paikkaansa maatilan emäntänä ja isäntänä, lastensa äitinä ja isänä. Avioliittoinstituutio perustui vielä tuolloin enemmän perinteisiin ja jatkuvuuteen kuin vaihtoehtoisiin valintoihin.

 

Kyösti hankkii Helsingistä kotiväelle kenkiä, kevättakkeja, ompelukoneen neuloja, omenoita – kaikkea sellaista, mitä pohjoisen maaseudulla ei saa. Hän säästää ostaakseen modernin ihmeen, polkupyörän. Omaisuus on kiinni tilassa ja karjassa, käteisvaroja on vähän. Myöhemmin hän saa mukavan lisätulon myymällä Kaisan junakyydissä lähettämää kotitilan voita muun muassa eduskunnan ravintolaan.

 

Nämä ovat hellyttäviä ja nykyihmiselle yllättäviäkin yksityiskohtia. Niiden myötä pysähtyy miettimään, millä tavoin ”yksinkertainen” liikenteen ja tekniikan kehittyminen on vaikuttanut läheisiin ihmissuhteisiin. Kallioiden kirjeistä paljastuu molemminpuolinen rakastava kunnioitus, mutta ne kertovat myös siitä, kuinka kirjemuoto on hankala välittömien tunteiden ilmaisemiseen. Kirje Nivalasta Helsinkiin matkasi kaksi päivää ja parhaassakin tapauksessa kului vielä toiset kaksi päivää ennen vastauksen saamista. Suuret tunteet vaativat paljon enemmän pitkäjännitteisyyttä kuin nykypäivänä.

 

Kirjemuoto koskettaa, koska se nostaa tapahtumat nykyhetkeen ja lukijan silmien eteen. Sadan vuoden takainen elämänmuoto välittyy kirjeiden riveiltä ja niiden välistä, niin tunneilmaisu kuin käytännön asiatkin.

 

Juuri näin, yksittäisissä konkreettisissa asioissa pysytellessään teos antaa elävän kuvan henkilöistään ja ajasta. Kirjeet on jaoteltu luvuiksi vuosittain ja jokaisen luvun alussa on selkeä esitys sen vuoden tärkeimmistä historiallispoliittisista tapahtumista. Niin kirjoittajien persoonallinen ääni pääsee kuuluviin ja lukijan on helppo sitoa kirjeiden kertoma Suomen yleiseen historiaan.

MARJA-RIITTA VAINIKKALA

(Kaleva 9.8.2010)